Viime viikolla syksyinen luonto näyttäytyi parhaimmillaan. Oli kirpeitä aamuja, aurinkoisia päiviä, ruskan värejä.
Meillä on omassa elinympäristössämme vielä paljon puhdasta luontoa. Mutta tiedämme varsin hyvin, ettei koko maapallomme tila ole yhtä ruusuinen.
Kasvi- ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon, sademetsät hupenevat, laajoja alueita aavikoituu, jäätiköt ja ikirouta sulavat. Ihmisen toiminta aiheuttaa monenlaisia luonnonkatastrofeja.
Luonnon pahoinvointi on maailmanlaajuinen ongelma. Se koskettaa kaikkia tavalla tai toisella.
Kirkkohallitus perusti 15 vuotta sitten ympäristödiplomin, jolla seurakuntia ohjataan ja kannustetaan kestävään kehitykseen ympäristöasioissa.
Diplomi on voimassa neljä vuotta kerrallaan. Tällä hetkellä diplomi näyttäisi puuttuvan vielä aika monelta pohjoisen hiippakunnan seurakunnalta. Osalla seurakunnista se on päässyt jo vanhentumaan.
Olisiko asialle tehtävissä jotain?
Ympäristöasioissa kirkolla on lähtökohtana Raamatun luomiskertomus. Ihminen sai siinä tehtävän luoda kulttuuria. Hän voi muokata ja käyttää hyväkseen Jumalan luomaa materiaa – niin elotonta kuin elävääkin.
Samalla luomiskertomuksessa on piirretty kulttuurin harjoittamisen rajaviiva. Kun saamme viljellä, meidän tulee myös varjella.
Maa on tarkoitettu työstettäväksi, ei ryöstettäväksi. Ihmisen vallan luonnossa tulisi olla lempeää ja suojelevaa vallankäyttöä.
Luontoarvot säilyvät vain tekemällä työtä niiden eteen. Suurin vastuu on niillä, joilla on eniten valtaa.
Mutta jokaisen kansalaisen vastuuta luonnon hyvinvoinnista ei pidä vähätellä. Meidän valinnoillamme ja elämäntavoillamme on merkitystä.
Tulevilla sukupolvilla on oikeus astua puhtaassa luonnossa kirpeään syysaamuun ja voimaantua siellä samalla tavoin kuin me voimme nyt tehdä.
HANNU OJALEHTO