Ensi sunnuntai on mikkelinpäivä. Tämä ylienkeli Mikaelin nimikkopäivä tuli kirkolliseen juhlakalenteriin 400-luvulla. Sittemmin päivän sisältö laajentui enkelien yhteiseksi juhlapäiväksi.
Luterilainen uskonpuhdistus hylkäsi epäraamatullisena katolisessa kirkossa yleiseksi tulleen enkelien
palvonnan, mutta piti muutoin tärkeänä opetusta enkeleistä ja heidän tehtävistään. Valistusajan rationalismi ja uskonnollinen liberalismi ovat kuitenkin rapauttaneet uskoa enkeleihin.
Meilläkin mikkelinpäivästä on puhuttu pitkään lasten ja enkelien päivänä. Se on vahvistanut mielikuvaa,
että enkelit kuuluvat vain lasten maailmaan eivätkä aikuisen uskoon. Vuoden 2000 kirkkokäsikirja palautti enkelit mikkelinpäivän aiheen keskukseen. Siihen sisältyy selkeä viesti. Enkelit kuuluvat myös aikuisen uskoon.
Eikö siis mikkelinpäivänä olisi tehtävä tilaa enkeleille? Eikä vain mikkelinpäivänä, vaan muutoinkin seurakuntatyössä. Sitä varten papit ja muutkin kirkon työntekijät voisivat perehtyä entistä paremmin siihen, minkä merkityksen annamme enkeleille kristillisessä uskossamme. Ehkä tämä kysymys kiinnostaa aivan tavallisia seurakuntalaisiakin.
Vai onko näkökulma liian vaikea, epäajanmukainen? Leimautuuko huuhaan poltinmerkillä, jos alkaa puhua tämän päivän ihmisten kanssa enkeleistä aikuisen uskossa? Raamattu avaa ikkunan näkyvästä maailmastamme myös Jumalan näkymättömään todellisuuteen. Tämäkin todellisuus on kirkon uskon ja elämän ytimessä – ja siihen enkelit kuuluvat.
Näkymätöntä todellisuutta tulisi pohtia ja yrittää sanoittaa. Mikäli sen esillä pitämisestä luovutaan,
kirkko on vaarassa kuihtua pelkäksi sosiaaliseksi järjestelmäksi.
HANNU OJALEHTO