Papin virhettä voi seurata kirkkokansan aplodit

13.10.15

Hiippakuntasihteeri Kai Jantunen haaveilee inhimillisestä jumalanpalveluksesta. Sellaisesta, jonka hän koki Punkaharjulla parisen viikkoa sitten. 
   Messussa Jantuselle tuli vahva tunne, että hän kuului joukkoon.
   – Minut otti kirkon ovella vastaan noin 10-vuotias poika, joka toivotti ihmiset tervetulleeksi jumalanpalvelukseen. Käteltiin ja kohdattiin.  Paikalla oli kasteperhe ja  tuore seurakuntalainen esiteltiin kirkkoväelle: meillä on uusi veli Kristuksessa. Hänet oli kastettu toissa päivänä.
   – Saarna ja esirukous olivat kiinni juuri senhetkisessä elämässä. Se oli arjen elämää, Jantunen kiittelee.

Jumalanpalvelus
eletään, ei toimiteta

Lapuan hiippakunnassa työskentelevä Juntunen puhui viime viikolla Oulun hiippakunnan järjestämillä kirkkomusiikkipäivillä inhimillisestä jumalanpalveluksesta.
   Jantunen määrittelee inhimillisen jumalanpalveluksen sellaiseksi, jossa on mukana arki.
   Siinä seurakuntalaiset osallistuvat eri tehtäviin, kuten esirukoukseen, jonka aiheet nousevat arjen elämästä.
   – Asian voisi ilmaista myös toteamalla, että jumalanpalvelus hengittää arjessa.
   Juju ei Jantusen mukaan ole palveluksen kaavassa vaan sen sisällössä – ennen kaikkea yhdessä elämisessä. Jumalanpalvelusta ei toimiteta vaan eletään.
   Työntekijätkin ovat seurakuntalaisia. Inhimillisessä jumalanpalveluksessa ei voi olla asetelmaa, jossa jotkut toimittavat toisille jumalanpalveluksen.
   Jantunen käyttää sanaa vuorovaikutus, joka on hänen mukaansa palveluksen A ja O.
   – Jumalanpalvelukseen kuuluu sydämen avaaminen. Jos eleet kertovat itsensä avaamisesta, vuorovaikutus on syntynyt.
   – Kyse on läsnäolosta ja kohtaamisesta, vaikka sanakaan ei vaihdettaisi.

Jumalanpalveluksessa
pitää ottaa riskejä

Aloitteen inhimillisestä jumalanpalveluksesta pitää Jantusen mukaan tulla alhaalta päin, työntekijöiden ja seurakuntalaisten asennemuutoksesta.
   – Rakennettaisiin yhteisöjä, tietoisesti tehtäisiin jumalapalveluselämää, jossa toimitaan Kaikkivaltiaan edessä, Juntunen kehottaa.
   – Tällainen ei kuitenkaan synny käskyillä eikä ohjeistuksilla, vaan kaipauksesta ja tarpeesta.
Jantunen myöntää, että tarvitaan kipinä, joka sytyttää liekin.
   – Siihen tarvitaan seurakunnan työntekijöitä. He ovat joko mahdollisuus tai este.
   Jumalanpalveluksessa pitää Jantusen mielestä ottaa riskejä.
   – Riskinotto on itsensä likoon panemista ja itsensä kehittämistä. Ei voi oppia uutta, jos haluaa pysyä omalla turvallisuusalueellaan. Työtä tehdään koko persoonalla, eikä vain sen jollakin osalla.

Jumalanpalvelusta on
katsottava armollisin silmin

Epäonnistumisia messussa pitää katsoa armollisesti, sillä jos jumalanpalveluksessa ei saa epäonnistua, harva uskaltaa yrittää mitään. Elämään kuuluu inhimillisyys virheineen.
   Kenenkään ei ole kuitenkaan pakko tai edes syytä muuttaa käytäntöjään, jos vanha tapa toimia jumalanpalveluksessa sujuu paremmin.
   Monet seurakuntalaisetkin pitäytyvät mieluummin tutussa ja turvallisessa messussa.
   Jantusen mukaan inhimillisen jumalanpalveluksen rakennusaineet ovat kirkossa jo olemassa.
   – Kaikki on valmiina, sillä kirkkokäsikirjat on laadittu hyvin. Esimerkiksi jumalanpalveluksen kaavoissa on lukuisia hyviä ohjeita messun viettoon. 
   – Niitä voitaisiin panna käyttöön, mutta eipä vaan panna. Luulen, että se johtuu työntekijöiden turvallisuushakuisuudesta.

TEKSTIT: PEKKA HELIN

Onko sinulla kokemuksia kommelluksista kirkonmenoissa?
Kerro muistosi ja anna palautetta jutusta täällä


Papin ja kanttorin siunatut muistikatkot

Kai Jantunen kertoo erheestä, joka teki jumalanpalveluksesta erityisen inhimillisen. Ehtoollisella oli vuorossa Herran rauhan toivotus. Kanttori antoi väärän alkumelodian, minkä hämäämänä Jantunen lauloi vuorolaulun väärin.
   – Lauloin mitä sattui täysin nuotin vierestä. Tämän vuoksi kanttorikin lauloi seurakunnan vastauksen väärin, Jantunen nauraa.
   Herran siunaus meni kolme kertaa pieleen. Lopulta Jantunen teki ristinmerkin ja sanoi lyhyesti ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen Amen”.
   Messun lopussa Jantunen totesi kirkkokansalle, että Jumala kyllä siunaa teitä, vaikka pappi ei Herran siunausta osannutkaan.
   Kanttori kommentoi, että Jumala siunaa myös kanttoria, joka ei osaa nuotteja.
   – Meidän mokamme ja itseironiamme toivat hyvän tuulen. Syntyi naurunremakka ja yleisö intoutui aplodeihin.

Artikkeli on osa lehteä 32/2015