Jokainen meistä on varmaan joskus ainakin yrittänyt kirjoittaa runon. Se on voinut olla onnitteluvärssy, surun sanoitusta tai onnettomasti päättyneen rakkauden vuodatusta.
Maailmaakin runoilla parannetaan.
– Runo ei koskaan synny tyhjästä. Se on aina tarina, vaikka se olisi kahden sanan mittainen, toteaa oululainen pastori Juha Vähäkangas.
Vähäkangas kuvaa runojen perusolemusta yleismaailmalliseksi. Vaikka runo olisi kirjoitettu hyvinkin henkilökohtaisesti, se voi koskettaa monia: tekstin tunnelmiin on helppo samaistua.
Moni runoilija myös kaipaa runoilleen laajempaa yleisöä.
– On olemassa aika vähän kanavia saada omia tekstejään julki. Runokilpailuja pitäisi olla enemmän, Vähäkangas toteaa.
Runot kuuluvat
papin töihin
Yhtenä kanavana runoilijan ja yleisön välillä on nykyisin yhteisöpalvelu Facebook, jossa useat kirjoittajat julkaisevat runojaan. Sieltä Vähäkangas löysi runoja luettavaksi viime sunnuntaina Kastellin kirkossa pidettyyn nykylyriikan iltaan.
Vähäkangas on tekemisissä runojen ja kirjallisuuden kanssa päivittäin, sillä hänen työnkuvaansa kuuluu kulttuurityö.
– Saan yhdistää intohimon ja työnäyn, pastori iloitsee.
Käytännössä työnkuva tarkoittaa sitä, että perinteisten papin töiden lisäksi hän muun muassa vetää seurakunnan kirjallisuuspiiriä.
Runorintamalla Vähäkankaan vuosi alkaa helmikuussa Runebergin päivänä, sitä seuraavat pääsiäinen, äitienpäivä, Eino Leinon päivä, pyhäinpäivä ja joulu.
Runoiltoja hän vetää yhdessä kirjoittaja-ohjaaja Pirkko Böhm-Sallamon kanssa. Tilaisuuksien toteutuksessa on mukana myös muita seurakuntalaisia. Esimerkiksi viime heinäkuussa Eino Leino -aiheisessa runoillassa oli Kastellin kirkossa niin paljon väkeä, ettei yli 200 ihmistä olisi mahtunut kirkonpenkeille ilman tehokasta tiivistämistä.
Vähäkangas uskoo, että runoillat voivat laskea kynnystä tulla jumalanpalvelukseen.
Tunne,
älä analysoi
Vähäkangas on huomannut, että runojen pelätään usein olevan liian hankalia ymmärtää. Lukeminen voidaan kokea liiaksi älynystyröitä vaivaavaksi.
– Jollekin runokirja voi olla hankalammin ymmärrettävissä kuin auton käyttöopas. Siitä minä taas en tajua mitään.
Liika analysointi on Vähäkankaan oman kokemuksen mukaan pahasta. Tarinan pitäisi antaa viedä mennessään.
– Parhaimmillaan runot koskettavat, avaavat kyynelkanavat ja tulevat aivan lähelle. Pahimmillaan ne ovat pelkkää sanahelinää.
Rauhan Tervehdyksen toimitukseen lähetetään muutama runo kuukaudessa. Näitä lukijoiden runoja on julkaistu silloin tällöin mielipidekirjoitusten joukossa.
Valtaosassa sanoma- ja aikakauslehtiä runoja ei kuitenkaan näy.
Siinä, että joihinkin lehtiin lähetetään runoja ja toisiin ei, voi olla kyse positiivisen esimerkin voimasta, Vähäkangas pohtii.
– Kun olette julkaisseet runoja, ihmiset ovat huomanneet, että teille kannattaa niitä tarjota.
Runo voi ottaa kantaa
väkevästikin
Pirkko Böhm-Sallamo tietää, että ihmisillä on tarve ilmaista itseään runojen kautta. Vanhemmat harrastavat nuoria useammin niin sanottuja mitallisia eli loppusoinnullisia runoja.
Jos suorasanainen mielipidekirjoitus arveluttaa lähettää lehden toimitukseen, runoissa käytettyjen symbolisten ilmaisujen taakse voi kirjoittaa voimakkaitakin tunteita, Böhm-Sallamo sanoo.
Kun lehti julkaisee runon, se tuntuu tekstin tekijästä arvostuksen saamiselta.
– Kääntöpuoli asiassa on se, että julkaisematta jättäminen saattaa loukata joitakuita: runostani ei ehkä pidettykään.
Böhm-Sallamo tapaa kansalaisopistojen kirjoittajaryhmissä kaikenikäisiä runojen kirjoittajia. Nuorin on ollut 7-vuotias ja vanhin 99-vuotias.
– Runo voi hyvin. Moni hakeutuu lomallaan kurssille, jossa voi opiskella runojen kirjoittamista, hän kertoo.
Böhm-Sallamo jakaa Juha Vähäkankaan ajatuksen siitä, että moni tekstin kirjoittaja kaipaa runoilleen lukijoita. Hän ehdottaa, että Rauhan Tervehdyksen verkkolehdessä olisi erillinen runosivu, jossa julkaistaisiin toimitukseen tulleita kirjoituksia.
Lehti lupaa harkita ehdotusta.
ELSI SALOVAARA
RIITTA HIRVONEN