Hautausmaat loistavat valomerenä pimentyvässä syysillassa. On pyhäinpäivä. Muistetaan poisnukkuneita.
Kuolemaan liittyy paljon sellaista, jota me käsittelemme vain omassa sisimmässämme. Jotakin siitä voimme jakaa sitten toisten kanssa. Mutta kuolema on läsnä myös yhteisöissä ja siihen liittyy paljon kulttuurisidonnaista.
Muutamia vuosikymmeniä sitten kuoltiin yleisesti kotona, elämän keskellä. Hautajaissaatto lähti kotoa. Saattajina olivat suku, naapurit, tuttavat, maalla usein koko kyläyhteisö.
Nykyään ihmisen elämänkaari päättyy useimmiten yksityisesti sairaalan tai hoitolaitoksen seinien sisällä. Hautajaisiakin vietetään lähiomaisten kesken yksityistilaisuuksina.
Hautausmaille on rakennettu siunauskappelit. Niiden myötä hautajaissaattueet ovat kadonneet kaupunkien katukuvasta ja pitkälti myös maaseudun kylänraitilta.
Kulttuurit elävät ja muuttuvat. Tässä lehdessä toisaalla kerrotaan, miten netissä jaetaan surua tai vieraillaan virtuaalisella muistopaikalla.
Joka tapauksessa olennaisinta on toisten tuki, kun elämässä on luopumisen ja surun aika. Hautajaiset voi järjestää niin, että ollaan koolla pienellä joukolla, mutta myös niin, että on paljon saattoväkeä, laajasti sukua ja ystäviä, lapset ja nuoret mukana, paljon lämpimiä kädenpuristuksia ja halauksia.
Kirkollisessa hautajaisperinteessämme näkyy vahvana yhteisöllisyyden ajatus. Kun seurakunnan jäsenen matka täällä ajassa päättyy, se ilmoitetaan julkisesti yhteisessä jumalanpalveluksessa. Hänelle ”tehdään kiitos”. Seurakunta rukoilee hänen ja hänen omaistensa puolesta.
Tähän ajatuksenjuoksuun kuuluu myös perinne, että vainaja lähtee viimeiselle matkalleen kotikirkosta. Siunauskappeli ei ole ainoa vaihtoehto.
HANNU OJALEHTO