Lukijat kertovat, mitä oppivat isiltään tai isoisiltään
Valtavasti olen isältä oppinut. Viimeksi sen, miten sitkeävartiset kasvit helpoiten saa viikatteella poikki. Se oli jo kertauskurssi, ensimmäisen kerran opettelin niittämistä 10-vuotiaana.
Tekemällä ja kokeilemalla oppii, kannusti isä pientä tytärtään. Antoi käteen milloin minkäkin työkalun, tuli rinnalle ja näytti vähän mallia ennen ensimmäistä omaa kokeilua.
”Hyvinhän se meni, vähän vain muutat tuota hiomakulmaa” sanoi isä, kun olin hionut veitsen terän entistä tylsemmäksi. Isä näytti oikean kulman, pisti hiomisen alkuun ja sain taas jatkaa.
Kiitos isä
Saan olla kiitollinen monestakin asiasta. Isä hoiti kotona sairastuneen äitimme sekä oman äitinsä. Lisäksi hän huolehti meistä lapsista, karjasta ja muista talon töistä. Isältä olen oppinut paljon, leivän leipomisesta lähtien.
Isä osasi myös suhtautua asioihin ymmärtäväisesti ja huumorintajuisesti, vaikka kaikki ei aina mennytkään ”kuin Strömsössä”.
Tytär 58 vuotta, Oulu
Kun isäni kuoli neljä vuotta sitten, tuntui, ettei ole enää ketään, jolta tietää saavansa viisaan vastauksen. Pian kuitenkin huomasin, että hyvin ovat isän opit perille menneet. Olen hyvä hoitamaan juoksevia asioita, olen luotettava, kannan vastuun tekemisistäni. Kaikki kodin pikkuhommat pesukoneen asennuksesta auton renkaiden vaihtoon sujuvat.
Isä sanoi aina tavatessamme, miten tärkeä olen hänelle ja miten paljon hän rakastaa minua. Isältä sain hyvän itsetunnon ja opin myös ilmaisemaan rakkauden luontevasti.
Isän tyttö 47 vuotta, Oulu
Isältäni opin tinkimisen jalon taidon kaupankäynnissä. Tuhansia euroja, ellei enemmänkin, olen säästänyt.
Isä oli aina metsällä, kalalla tai töissä, mutta hoiti silti minut työvuorojensa välissä, kun molemmat vanhemmat tekivät vuorotyötä. 1970-luvulla aika harvinaista. Opetti siis senkin, että isät voivat hoitaa lapsiaan.
Tytär 52 vuotta, Oulu
Isääni ärsytti, kun ihmiset valittivat etteivät he ”jaksa” tehdä jotain. Isän mielestä se tarkoitti, ettei vain viitsitä, eli ollaan laiskoja.
Opetus oli, että hommat tehdään valittamatta ja jos ei tehdä, niin on parempi olla rehellinen ja myöntää, ettei nyt huvita. Tämä asenne jäi isältäni perinnöksi.
Isin tyttö 20 vuotta, Oulu
Lapseni olivat 5–10 vuoden ikäisiä, kun he isäni mielestä riehaantuivat mummilassa hieman liikaa. Isä istutti lapset penkille ja sanoi asiasta. Sen jälkeen hän sanoi minulle, että vanhempien antaa rakkautta ja rajoja, mutta niin että lapselle jää tilaa olla omanlaisensa – juuri sellainen, jollaiseksi Jumala on hänet luonut.
Tytär 40 vuotta, Muhos
Yksi varhaisimmista muistoistani on isä kantamassa hinkuyskäistä lastaan olkapäällään savusaunan löylyyn saamaan sieltä helpotusta tukalaan olotilaansa.
Maalaiskodin työelämään isä otti mukaan heti, kun kynnyksen yli oppi kulkemaan. Halkorantteella pilkkeiden pinoamista riitti ja niiden kotiin kantamista myös harjoiteltiin.
Lapsuudenkodissa oli sunnuntaiaamupäivän perinne lukea Raamattua selittävää postillaa, laulaa virsiä ja rukoilla. Isälläni oli usein lukuvuoro silloin, kun hän ei ollut esimerkiksi savotta- tai uittohommissa.
Näin minulle kävi selväksi jo lapsena, että koko elämällä ja olemassaololla on tekijänsä, Taivaallinen Isä. Kun aikanaan itse kyselin, onko Jumala olemassa, isäni, isoisäni ja hänen isänsä perintö ohjasi minut Raamatun äärelle. Sieltä minulle selveni, että yksi Jeesuksen Kristuksen nimistä on myös Iankaikkinen Isä. (Jes.9:5.) Isä, joka ei koskaan lakkaa olemasta.
Isoisä 67 vuotta, Oulu
Isä. Tuolla nimellä sain kutsua lapsuusperheeni rakasta aikuista vain vajaat neljä vuotta, sillä isäni kaatui talvisodan alkupäivinä. Paljon ei isä ehtinyt minulle opettaa eikä neuvoja antaa, mutta pidän sitäkin arvokkaampana kaikkea, mikä on jäänyt muistiini.
Isä opetti iltarukouksen Levolle lasken luojani… Koen, että näilläkin eväillä on ollut elämässäni siunaus.
Tytär 80 vuotta, Muhos
Isältäni opin, että asioista pitää puhua. Tätä pyrin noudattamaan niin työ- kuin siviilielämässäni.
Kun kerroin isälle erilaisuudestani, hän suhtautui asiaan tyynesti. Kysyessäni hyväksyykö hän minut, hän vastasi: olemme kaikki erilaisia. Yhdellä on ruskeat silmät, toisella siniset, kuitenkin molemmat ovat yhtä tärkeitä ja rakkaita.
Tytär 41 vuotta, Oulu
Elettiin 1950-lukua. Sodanjälkeinen pula oli alkanut vähän hellittää, mutta puutetta oli yhä etenkin maaseudulla. Minullakin oli jostakin lahjaksi saadusta takista ratkottu, äidin ompelema pusero päälläni, kun aloitin kouluni.
Ei mennyt montaakaan päivää, kun tulin itkien kotiin. Äidille kerroin, etten enää voi mennä kouluun, koska Jokirannan pojat pilkkaavat omatekoista puseroani.
Silloin pappa tuli viereeni penkille, laittoi käden harteille ja – parin kirosanan höystämänä – käski sanoa pojille, että ”Puhutelkoa miestä, elekeä kamppeita”.
En silloin ymmärtänyt, kuinka arvokkaan neuvon olin saanut. Ymmärsin vain, että pappa oli puolellani. Myöhemmin olen itsekin käyttänyt noita sanoja huomatessani, kuinka omaisuutta käytetään ihmisen arvostuksen mittana.
Nimimerkki Toivo A Kyselin
Minun ja sisareni isä, lastemme pappa Simo. Hän antaa itsestään meille kaiken sen hyvän, mikä on hänestä oikein.
Raha – se annetaan perheelle ja jälkeläisille, sitä ei saa mukaan arkkuun. Rakkaus – se tuhlataan pyyteettömästi arjen askareissa auttamalla. Rikkaus – se on sitä, että meillä on maailman paras ja huomaavaisin isä ja pappa.
Tytär 48 vuotta, Oulu
Isä, opetit minulle, että ahkeruudella ja itseensä uskomisella voi päästä elämässä eteenpäin. Että vastoinkäymisistä ei kannata lannistua, niistä voi oppia. Että haaveet voi saavuttaa. Että aina ei tarvitse kiirehtiä eteenpäin. Että aina ei tarvitse kulkea samaa polkua kuin muut.
Opetit katsomaan elämää pilke silmäkulmassa, luottamaan omiin kykyihin ja iloitsemaan lahjoista, joita minulla on.
Tyttäresi Jenni
Lue täältä, millaisia muistoja saman perheen kolmella sukupolvella on isistä.