Valtion ja kirkon väliset suhteet ovat Venäjällä hyvät. Tilanteen taustalla vaikuttaa Venäjälle levinnyt vanha bysanttilainen eli itäroomalainen ajattelu valtion ja kirkon sinfoniasta: yhteenpelistä, jossa mahtikeskukset tukevat toisiaan.
Maallinen esivalta katsotaan Jumalan asettamaksi, vaikka se olisi kehnokin. Venäjällä halutaan antaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle se, mikä Jumalalle kuuluu, sanoo Oulun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Marko Patronen.
Hän käsitteli Venäjän valtiota ja Venäjän ortodoksista kirkkoa viime viikolla miesten lauantaissa Karjasillan kirkossa.
Valtio tarvitsee
kirkkoa
Kirkon ajattelua kuvastaa se, että kirkon päämies, patriarkka Kirill osoitti suoraan tukensa Vladimir Putinille, kun tämä kävi vaalikampailua päästäkseen kolmannelle presidenttikaudelleen vuonna 2012. Tuolloin mielenosoittajat vastustivat Putinia.
Valtio näkee Patrosen mukaan kirkon henkisenä pilarina, etiikan ja moraalin pohdiskelijana, joka tukee kansakunnan yhtenäisyyttä. Venäjällä kansallisuus ja uskonto ovatkin voimakkaasti yhdistyneet.
Kirkko on Patrosen mukaan tarvinnut valtion tukea saadakseen takaisin omaisuuttaan, jonka kommunistivalta kirkolta vei. Valtio on jo tukenut kirkon kiinteistöjen kunnostamista. Valtio on antanut kirkolle myös toimintavapauksia.
Kirkon tavoitteena on ollut myös saada uskonnonopetus kouluihin ja sotilaspapit armeijaan.
Kirkko on
kansallismielinen
Patronen ei pidä kirkkoa kansalliskiihkoisena, vaan maltillisemmin kansallisena. Tosin isoon kirkkoon mahtuu monenlaista ajattelua.
Voi kuitenkin sanoa, että kirkko korostaa Venäjää ortodoksisena kansakuntana, johon henkisesti kuuluu muitakin Euroopan ortodoksisia ja slaavilaisia kansoja.
Tämä tulee lähelle presidentti Putinin käsitystä venäläisestä maailmasta, jossa vallitsevat kristinusko sekä vankat, selkeät ja konservatiiviset näkökannat.
Tässä ajattelussa katsotaan Patrosen mukaan vinoon lännen hellimää relativismia eli kaiken suhteellisuutta, jossa ei ole varmoja totuuksia.
Kirkkoa vainottiin
Neuvostoliitossa
Kirkon ja valtion suhteet olivat Neuvostoliitossa huonot.
Kirkkoa vainottiin, siltä vietiin omaisuus ja pappeja lähetettiin mielisairaaloihin. Kommunistivalta solutti myös omia miehiään kirkon johtoon, jopa piispatasolle asti.
Valtion elimellä oli lopullinen ratkaisuvalta piispojen nimityksissä.
Toisen maailmansodan aikana kirkkoa tarvittiin Patrosen mukaan sodankäynnin työrukkaseksi ja vaino hölläsi hetkeksi. Nikita Hruštšov aloitti vainot uudelleen.
Neuvostoliiton romahdettua silloinen patriarkka Aleksei II ei nostanut vanhoja vääryyksiä yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tilintekoon, vaikka vääryydet olivat ilmeisiä.
Patrosen mukaan ne eivät välttämättä voimakkaasti rasita kirkkoa ja kansakuntaa, sillä aikaa on kulunut riittävästi ja esimeriksi piispat ovat vaihtuneet.
Kirkko pitää kuitenkin vainottuja marttyyrejaan esillä ja muistaa heitä, vaikka Putinista tämänkaltainen toiminta on oman pesän lokaamisena.
PEKKA HELIN