Vuoden loppu lähenee. Seurakunnissa on viimeistelty esitystä seuraavan vuoden talousarviosta. Lähiviikkoina se tuodaan luottamuselinten käsiteltäväksi ja päätettäväksi.
Viime vuosina talousarvion laadinta on tullut monissa seurakuntatalouksissa entistä haastavammaksi. Menot uhkaavat paisua tuloja suuremmiksi.
Taustalla on kaksi pääsyytä. Maatamme vaivaa talouslama ja samalla erotaan kirkosta. Seurakuntien talouden perusta rapautuu. On siis tiedostettava, etteivät seurakuntien vaikeudet ole tilapäinen, ohimenevä ilmiö.
Kirkko ja sen seurakunnat ovat saaneet monen vuosikymmenen ajan paljon maallista hyvää. Sen myötä toimintaa on laajennettu, palkattu henkilöstöä ja rakennettu toimitiloja. Nyt tästä kaikesta aiheutuu suuria kulueriä, jotka rasittavat taloutta.
Oulun seurakuntayhtymässä valmisteltiin jo kolme vuotta sitten talouden tasapainottamiseksi suunnitelma, jossa pääpaino pantiin kiinteistöihin, rakennuksiin. Mistä luovutaan, mikä jää? Mikä peruskorjataan, mihin korvaavia tiloja?
Toimeenpanossa kivuliainta taitaa olla luopuminen. Varsinkin, jos tilalle ei saada uutta ja mieluusti vielä komeampaa.
Muuten, miten perusteltuja seurakuntien rakennuksissa ovat kalliit materiaalit ja näyttävät arkkitehtoniset ratkaisut. Hillitty vaatimattomuus sopisi paremmin kirkon imagoon.
Seurakuntatyö tarvitsee toimitilansa. Mutta niiden käyttötarkoitusta ja rakentamisen toteutusta pitää punnita huolellisesti. Lähtökohtana tulee olla aina seurakunnan olemus ja tehtävä.
Kirkko ja hautausmaa ovat ykkösasia. Niissä kristinusko tulee näkyväksi niin kaupunkikuvassa kuin maaseudun kirkonkylässä.
Kun luottamuselimet kokoontuvat päättämään talousarviosta, suu on pantava säkkiä myöten. Sillä turvataan tulevaisuuden toimintamahdollisuuksia.
HANNU OJALEHTO