Kirkon lehteriltä näkee asioita vähän eri näkökulmasta. Hautajaisissa esimerkiksi voi seurata, miten pariskunnat empivät kukkalaitteidensa kanssa. Toinen elehtii, että mene nyt jo, toinen odottaisi vielä.
Viime vuosina on kirkkoväkinäkymään tullut uusi juttu, älypuhelimet. Vihkimisessä voi olla rauhallista, vaikka penkissä istuu pikkumiehiä parhaassa uhmaiässään. He eivät nahistele, sen tekevät Tom ja Jerry puhelimen ruudulla. Ymmärrettävää, mutta silti ruudun äären jähmettyneiden lasten näkeminen kirkon penkissä jotenkin harmittaa.
Tiedän paremmin kuin hyvin, miten tukalaa voi olla yrittää pitää vilkkaita lapsia hiljaisena. Eräänkin kerran äidin puhelin on hetkellisesti pelastanut tilanteen. ”Ota tuo nyt, mutta ihan vähäksi aikaa.” Ja heti syyllisyys: enkö tosiaan pärjää lasteni kanssa ilman tuota laitetta?
Tähän aikaan vuodesta uusia rippikoululaisia näkee tutustumassa kotiseurakuntaan.
Mitä jos osa tuosta joukosta istuukin kirkonpenkissä tilaisuuden läpi pää painuneena, kännykän ruudun loiste kasvoilla, napit korvilla? Virsikirja jää koskemattomaksi ja pyhän aihe kysytään Whatsapp-viestillä kaverilta.
Mitä he tilaisuudesta kostuvat, paitsi rippikouluvihkoonsa merkinnän? Saavatko he koskaan tietää, mistä ovat jääneet paitsi? Eivät, jos emme kerro selkeästi, missä tilanteissa puhelin pidetään piilossa.
Välitämmehän lapsistamme ja nuoristamme sen verran, että annamme heille mahdollisuuden nähdä, millainen rikas maailma on ruudun ulkopuolella, tässä ihan lähellä? Ei lapselle voi yrittää syöttää lounastakaan niin, että karkkikulho on pöydällä. Valintaa ei voi jättää lapsen vastuulle. Miksi emme tunnu käsittävän tätä äkkimakeiden laitteiden kanssa?
He eivät tiedä, mitä he kaipaavat
8.12.15