Kirjailija, suurperheen isoäiti Kirsti Manninen kantaa huolta nuorten perheiden arjessa selviämisestä, kun yhteiskunnan turvaverkko ohentuu
Kirsti Mannisen viihtyisässä talossa Mäntsälän Haarajoella on pitkän pitkä ruokapöytä. Sinisillä liinoilla peitettyjen, peräkkäisten pöytien äärellä on tilaa 28 ruokailijalle.
Tilaa tarvitaan, sillä Mannisen lähipiiri kokoontuu usein yhteiselle aterialle. Neljä hänen viidestä lapsestaan asuu perheineen samalla kylällä. Kymmenen oman lapsenlapsen lisäksi ison pöydän ympärillä nähdään nykyisen puolison lapsia ja lapsenlapsia sekä sukua ja ystäviä.
Sen iloisen metelin voi mielessään kuvitella, ainakin jos jälkikasvu on yhtään tullut puheliaaseen ja välittömään matriarkkaansa.
Kirsti Manninen tietää paljon siitä, miten arkea helpottavan turvaverkon lähisuku voi parhaimmillaan antaa. Tutkijana hän tietää myös, millaista on kun tuo tuki puuttuu.
Aikaisemmin naiset
jakoivat arjen taakkaa
Tuottelias historiallisten romaanien kirjoittaja on perehtynyt teoksiaan varten menneiden vuosisatojen elämään, erityisesti naisten osaan Suomessa.
Kesällä ilmestyi Mannisen Sivustakatsojan tarinoita -kirjasarjan kolmas osa Emännöitsijä. Sarjassa on seurattu 1800-luvun lopulta sipoolaisen Idan tietä paimentytöstä Sibeliusten lapsenpiiaksi ja Albert Edelfeltin emännöitsijäksi.
Mannisesta ei ole tullut menneiden aikojen haikailijaa, sillä moni asia on nykyisin paremmin. Mutta yksi tärkeä tuki nyky-yhteiskunnassa on heikentynyt.
– Entisajan naisten elämä oli paljon yhteisöllisempää, sosiaaliluokasta riippumatta. Silloinkin kun asuttiin tosi köyhästi jossain työläiskasarmissa ja mies ryyppäsi tai oli hävinnyt Amerikkaan, lähellä oli toisia naisia. Osin jouduttiin asumaan lähekkäin olosuhteiden pakosta, mutta ympärillä oli vanhoja ja nuoria naisia, jotka jakoivat arjen pyörittämisen taakkaa.
Käytännön töissä auttavan verkoston puute tekee Mannisen mielestä nykyperheen elämän helposti haavoittuvaksi. Naiset ovat työn ja perheen välissä entistä tiukemmilla, vaikka miehet osallistuvat kotitöihin.
Kun Manninen sai lapsia 1970- ja 80-luvuilla, kotiin tuli kunnallinen kodinhoitaja jopa pariksi viikoksi. Nykyisin tavallisella lapsiperheellä ei ole juuri mahdollisuutta kotiapuun.
– Tiedän paljon nuoria äitejä, joilla ei ole apuverkostoa, sillä tutut ovat samassa elämäntilanteessa ja omaiset asuvat satojen kilometrien päässä. Yhteiskunnan avun saaminen on toivotonta. Silloin ei ole joustovaraa.
Toivonsäteenä Manninen näkee nuorten äitien verkostot, jotka pitävät yhteyttä sosiaalisen median avulla.
Isoäitinä Kirsti Manninen iloitsee siitä, että voi olla omien lastensa perheiden apuna.
– Lähes viikoittain vahdin, ruokin, haen tai roudaan jotakin lastenlastani. Se on mahdollista, koska he asuvat lähellä ja koska minulla on tällainen työ.
Parhaillaan Manninen kirjoittaa kirjaa nykyisten maa- ja kotitalousnaisten ja sitä edeltäneiden neuvontajärjestöjen historiasta.
Lähteitä tutkiessaan Manninen on nähnyt, miten rankkaa työ maalla on ollut kautta aikojen. Aiemmin emäntien suurella työtaakalla oli kuitenkin jakajia.
– Perinteisesti emännät ovat huolehtineet karjanhoidosta ja sisätöistä mutta myös osallistuneet tilan sesonkitöihin, kuten sadonkorjuuseen ja heinäntekoon. 1950–60-luvuilla tilanne muuttui. Yhtäkkiä tilalla olikin enää yksi työkykyinen nainen, jonka niskaan kaikki kaatui. 1960-luvun alussa maatalousnaiset loivat lomitusjärjestelmän maatalon emäntien tueksi.
Kirkkoon kuuluminen
on ollut itsestään selvää
Tärkeän turvaverkon on Suomessa kautta aikojen muodostanut kirkon diakoniatyö, huolenpidon ja turvan elementti, joka taas lama-aikojen puristuksessa on selkeästi vahvistunut.
– Luulen, että rikkaat eivät välttämättä tarvitse kirkkoa muuten kuin kirkkohäiden ja mahtihautajaisten rekvisiitaksi. Seurakunta merkitsee paljon enemmän niille, jotka ovat yhteiskunnassa heikoimmilla.
Kirsti Manniselle on aina ollut itsestään selvää kuulua kirkkoon.
– Olen nähnyt lähipiirissäni sen, miten tärkeää on seurakunnan lapsityö ja nuorten perheiden parissa tehtävä työ.
Mannisen omat lapset kävivät seurakunnan pallerokerhossa 1970- ja 1980-luvuilla.
Kun kylän kerhotaloa alettiin remontoida kymmenkunta vuotta sitten, seurakunnan kerho jouduttiin lopettamaan.
– Tyttäreni Mari kiersi lähiseudun keskeneräiset talotyömaat. Hän keräsi lapsiperheiltä nimilistan ja näin saatiin äiti-lapsikerho takaisin kylälle. Perhekerho pyörii edelleen torstaisin. Myös omat lapsenlapseni käyvät siellä.
Suomi palaa
luokkayhteiskunnaksi
Jakolinjojen jyrkentyminen yhteiskunnassa huolestuttaa Kirsti Mannista.
– Pelottaa tämä haja-asutusalueiden ja taajamien vastakkainasettelu, josta sote-uudistuksen yhteydessäkin väännetään kättä. Pidetäänkö koko Suomi asuttuna vai keskitetäänkö se muutamaan keskukseen?
Kirjailija näkee pelottavana kehityksenä myös sen, että hyväosaisuus on alkanut kasaantua ja myös periytyä.
– Yhä selvemmin ollaan palaamassa luokkayhteiskuntaan, jossa parempien perheiden lapset ovat paitsi varakkaampia myös paremmin koulutettuja – ja paremmin vallan kahvassa kiinni.
Mannisen mukaan 1960–70-lukujen Suomi, jossa koulutus avattiin kaikille ja koulutuksen avulla ihminen pystyi parantamaan elämäänsä, on pitkälti katoamassa.
Mummolassa siivottiin
virsiä veisaten
Diakoniatyö ja herännäisyys ympäröivät Kirsti Mannista lapsuudessa. Hänen äidinäitinsä Tyyne Pispa (o.s. Wegelius) oli ollut Isonkyrön diakonissa 1920–30-luvuilla.
– Mummolassa leivottiin ja siivottiin Siionin virsiä veisaten. Olen ollut ihan pienestä isoäidin mukana herättäjäjuhlilla – tai nukuttajajuhlilla, niin kuin 5-vuotiaana sanoin.
Körttiliike on tullut tutuksi myös Mannisen isän, kirjailija ja pastori Pekka Aukian suvun kautta. Aukian isäpuoli oli Wilhelmi Malmivaaran pojanpoika.
Manninen tuntee, että herännäisyys asenteena on hänessä hyvin syvällä.
– Siinä on reilu meininki. Olen umpipohjalainen, herännäisyys sopii myös meidän mentaliteettiin.
Mannisen mukaan pohjalaisuuteen kuuluu tietynlainen reipas kansalaistottelemattomuus.
– On pakko puuttua epäkohtiin, asioita ei voi jättää rempalleen. Ei saa antaa tyhmyyrelle periksi.
Joulumaajunarata
on joulutraditio
Adventin alla Manninen suuntasi kirjoituslomalle etelään.
Tavoitteena oli tuottaa kahdessa viikossa valmis romaanin runko. Nopeutensa salaisuudeksi Manninen kertoo sujuvan kymmensormijärjestelmän, jonka hän oppi 15-vuotiaana vaihto-oppilaana sveitsiläisessä sisäoppilaitoksessa.
Mutta jouluna nopeat kädet keskittyvät toisenlaisiin puuhiin. Pian kymmenen vuotta Mannisen ja lastenlasten yhteinen joulutraditio on ollut joulumaajunaradan rakentaminen kuistin pöydälle. Se pystytetään yleensä joulukuun alussa ja pakataan pois vasta laskiaissunnuntain jälkeen.
– Viime vuonna olimme edellisyönä tulleet kirjoitusmatkalta etelästä, kun aamulla jo rivi nappisilmiä seisoi odottamassa, että mumma saa aamukahvin juotua ja päästään rakennusprojektin kimppuun.
Joulunviettoa suunnitellaan yhdessä lasten perheiden kanssa.
– Olemme viime vuosina jakaneet aattokuvioita huushollien kesken. Osa porukasta tulee meille jouluaamuna puurolle ja auttamaan kuusenkoristelussa. Joulurauhan julistusta katsovat kanssani ne, jotka ehtivät ja viitsivät.
– Sitä pidän tärkeänä, ettei kenenkään ole pakko olla tiettynä aikana tietyssä paikassa minun joulurekvisiittanani!
Pitkän pöydän ympärillä on jossain vaiheessa taas paljon väkeä. Viime joulunakin jouluateria syötiin nyyttikestipohjalta eli jokainen toi pöytään jotakin syötävää.
– Minulle joulussa on yhä tärkeämpää kiireetön ja rento yhdessäolo – mitei ole ja mitei ehditä, sitä ei tarvita! Parasta ovat tietysti lasten aidot tunteet, odotus, jännitys ja ilo. Niistä riittää meille aikuisillekin.
TUIJA TIIHONEN