Tutkija Laura Tuomisen mielestä kotiin tuominen osoitti huolenpitoa
Suomessa sankarivainajat on haudattu kotiseurakuntansa multiin toisin kuin monissa muissa maissa.
Talvisotaa käytäessä Suomen sodanjohto päätti, että kaatuneet siirretään haudattavaksi kotiseutujensa sankarihautausmaille.
Museoviraston erikoistutkija Laura Tuominen arvioi, että Suomen käytäntöön on monia syitä.
Suomalaiset taistelivat usein lähellä omia kotiseutuja, mikä teki mahdolliseksi vainajien siirtämisen.
Armeijan yksiköt muodostettiin usein tietyn kunnan miehistä, jotka taistelivat ja kaatuivat yhdessä. Oli luontevaa, että heidät haudattiin samaan kirkkomaahan.
Tässä ajateltiin myös omaisia: heidän osansa oli helpompi, kun sukulainen haudattiin kotiseudulle.
Käytäntöä perustettaessa lienee pohdittu myös kansan taistelutahdon lujittamista. Sukulaisen tai asetoverin hautaaminen kauaksi kotoa ei olisi tuntunut hyvältä. Sen sijaan kotiin tuominen osoitti huolenpitoa, Tuominen sanoo.
Huolenpito rohkaisi kenties myös taistelijoita. Kaatumisen jälkeen he pääsisivät kuitenkin kotiin.
Sankarihautausmaiden hoito kuuluu lähinnä seurakunnille, muutamissa tapauksissa kunnille.
Tuomisen tietojen mukaan Suomessa ei ole yhtäkään varsinaisesti huonokuntoista sankarihautausmaata, sillä seurakunnat tuntevat vastuunsa.
Tosin seurakunnista on tullut Museovirastoon viestiä siitä, että resurssien vähetessä hautausmaita on vaikea pitää vaaditussa kunnossa.
Suomessa on noin 600 sankarihautausmaata.
Seurakuntalaisten vaatimukset sankarihautausmaiden kunnosta ovat tiukentuneet. Tuomisen mukaan hautausmaiden kunnossa ei ole suurta muutosta huonompaan suuntaan. Aiemmin siedettiin enemmän pientä luonnonmukaisuutta.
Tuominen väläyttää, että eri järjestöjen vapaaehtoiset voisivat seurakunnan luvalla ottaa vastuuta hautojen hoidosta.
– He voisivat esimerkiksi osallistua istutuskustannuksiin ja auttaa tehtävissä, joita seurakuntien suurilla leikkuukoneilla ei voi hoitaa.
PEKKA HELIN
Kommentoi ja anna palautetta täällä
Seitsemän muhoslaista siunattiin yhdellä kertaa
Talvisodan kolmantena päivänä 2.12.1939 kaatui muhoslaisista ensimmäinen: pioneerina palvellut 22-vuotias maatyömies Eino Karppinen.
Karppisen elämä päättyi Kivennavalla. Kuolemansa jälkeen Karppinen vietiin kotikunnan multiin.
Muhoksen multiin tuli lisää vainajia, sillä maan poveen kätkettiin kaikkiaan 22 taistelijaa. Kirkkoherra Kaarlo Alfred Strömmerin tehtäväksi tuli siunata seitsemän vainajaa yhdessä tilaisuudessa.
Muhos kuului sotien aikana pitäjiin, joiden nuoret miehet koulutettiin pääasiassa pioneeriaselajiin. Pioneerien tehtävänä oli muun muassa tehdä mahdolliseksi vesistöjen ylitykset erilaisin rakennelmin. Pioneerit tekivät myös kenttävarustus- ja hävitystöitä.
Talvisodassa monet muhoslaiset osallistuivat Pohjois-Suomen puolustustaisteluihin. Jotkut joutuivat Suomussalmen rintamalle, jossa suomalaiset saavuttivat kaksi suurta ja monia pienempiä voittoja. Vihollisen suuret osastot onnistuttiin paloittelemaan vähä vähältä.
Jatkosodassa muhoslaiset taistelivat kaikilla rintamilla: Rukajärvellä, Uhtualla, Poventsassa, Seesjärvellä, Kiestingissä, Syvärillä, Eldankajärvellä, Kannaksella.
Suomelle oli jatkosodan lopussa käydä huonosti, mutta vihollisen joukot saatiin pysäytettyä.
Muhoksen sankarihautausmaalle haudattiin jatkosodassa 78 vainajaa. Saksalaisia vastaan käydyssä Lapin sodassa kaatui kuusi miestä, joiden jäännökset ovat nekin Muhoksen mullissa.
Sodassa saamiin vammoihin kuoli kymmenen miestä sodan jälkeen.
Muhoksen sankarihautausmaalla lepää 116 vainajaa. Erään lähteen mukaan heitä olisi kuitenkin 123.
Kirkkopihalla sijaitsevat myös kansalaissodassa kaatuneiden valkoisten muhoslaisten haudat.
PEKKA HELIN
Lähteet: Museoviraston julkaisema Sankarihautausmaiden perinne, hoito ja kunnostus -opas.
Jouko Vahtola, Muhoksen seurakunnan historia, Mauno Hiltunen (toim.),
Muhoksen kunnan historia 1865–1995, Juhani Inkala (toim.),
Meihin Suomi silloin katsoi – Muhoksen veteraanimatrikkeli.