Ennen kuulumattomia ääniä

21.1.16

Kreikan saaristossa toimivan avustustyöntekijän blogitekstissä kuvattiin, kuinka hän ja monet muut saarilla työskentelevät nostavat yhä edelleen märkiä ja kauhistuneita lapsia merestä. Lapsia, jotka huutavat tavalla, jollaista avustustyöntekijä ei ole ennen uskonut olevankaan.
   Pakolaiset, heitä auttamaan tulleet Punaisen Ristin ja kirkon työntekijät sekä vapaaehtoiset joutuivat kuuntelemaan viime syksynä toisenlaista huutoa Haaparannan matkakeskuksessa ja monessa muussa paikassa.
   Niissä suomalaisten huudoissa oli vihaa, katkeruutta mutta ehkä myös pelkoa.
   Viime kuukausiin on kuulunut myös paljon hiljaisuutta. Kun joku julistaa lähes saarnamiehen tavoin pakolaisista ja yhteiskunnan tilanteesta, monet nyökyttelevät mutta moni myös vaikenee. He painavat päänsä alas kuin häveten toisen puolesta.
   Yhä enemmän puhutaan myös meistä ja heistä. Onko rasismi silloin jo kolkuttamassa ovelle?
   Onneksi on myös monia hyviä ääniä ihmisyyden ja lähimmäisyyden puolesta. Ne ovat rakkauden ääniä, Kristuksen ääni.
   Kaikkien äänien pitää saada kuulua, mutta kaikkia ääniä ei tule vahvistaa.
    Liittokansleri Angela Merkel on sanonut, että kukaan ei saa omia Saksaa itselleen.
Kenelläkään ei ole myöskään oikeutta omia Suomea tai Ruotsia.
   Pakolaisten tulo synnyttää helposti keskustelua oikeuksista, maan kansalaisten oikeuksista ja pakolaisten oikeuksista. Ne asetetaan herkästi vastakkain.
   Kenen oikeudet ovat tärkeimmät? Vastaus kysymykseen on lyhyt: ihmisoikeudet ovat aina tärkeimmät.
Kansalaisuus ei anna kenellekään oikeutta syrjimiseen.
   Ihmisoikeudet eivät ole riippuvaisia siitä, mistä ihminen tulee. Sillä on vain yksi maailma ja on vain yksi kansa, ja se on ihmiskunta.