Seurakunta on mukana elämässä
kehdosta hautaan
Kirkollisveroilla tehdään paljon hyvää. Moni suomalainen on iloinen veronmaksaja ja kirkon jäsen nimenomaan sen takia, että haluaa tukea paikallisten seurakuntien tekemää auttamistyötä. Seurakunnat ovatkin läsnä yllättävän paljon ihmisten arjessa. Jutussa esiintyvä oululaisperhe on kuvitteellinen, mutta tarinasta löytynee paljon tuttua meille jokaiselle.
Nelikymppiset Marko ja Sari tapasivat yhteisten tuttavien kautta kolme vuotta sitten. Ouluun aikanaan opiskelemaan muuttaneilla Markolla ja Sarilla oli molemmilla takanaan kariutunut liitto.
Kun yhteinen sävel löytyy, he muuttavat pian yhteen. Markon, Sarin ja hänen 10-vuotiaan tyttärensä Jeminan kanssa asuu joka toinen viikko myös Markon 13-vuotias poika Miro.
Naimisiin pari menee maistraatissa, koska Marko ei ole kirkon jäsen. He eivät myöskään halua suuria juhlia – molemmat kun olivat jo pitäneet yhdet sellaiset. Sitten Sari huomaa lehdessä ilmoituksen tuomiokirkossa järjestettävistä vihkihetkistä, ja houkuttelee Markon mukaansa hakemaan siellä siunauksen liitolle.
Liiton siunaaminen ilahduttaa varsinkin Sarin uskonnollista mummoa Tyyneä. Kun kirkossa tarjotaan kakkukahvit vieraille tilaisuuden päätteeksi, siinä onkin hyvä hetki julkistaa lähipiirille ilouutinen: perheeseen odotetaan vauvaa!
Pian uusperheen arki alkaa kuitenkin koetella perhettä. Kahden perheen toimintamallit kalskahtelevat yhteen ja roolit ovat hukassa. Markon työpaikalla on päällä jatkuva yt-uhka, mikä osaltaan luo paineita suhteeseen. Kun yhteinen poikavauva syntyy, univelkakin
koettelee perhettä.
Marko ja Sari eivät kuitenkaan halua luopua yhteisestä tulevaisuudestaan, vaan he hakeutuvat yhdessä Oulun seurakuntien perheneuvontaan.
Muutaman kuukauden kestävät käynnit auttavat pariskuntaa. Uusia yhteisiä sääntöjä on luotu ja roolit lasten kasvatuksessa selvitetty. Marko ja Sari kokevat saaneensa perheneuvonnasta uuden alun perheelleen. Perheen nuorimmaisen kastamiseen alun perin kielteisesti suhtautunut Marko muuttaa mieltään.
Mikael Onni Aleksanteri otetaan seurakunnan jäseneksi elokuisena lauantaina omalla takapihalla pidetyssä kotikasteessa. Juhlaan kutsutaan sukulaisten lisäksi myös pariskunnan ystävät. Sarin Tyyne-mummo ei pääse paikalle, sillä hän on joutunut yllättäen vuodeosastolle.
Loppuvuodesta mummo joutuu sairaalahoitoon ja näyttää siltä, ettei hän palaa enää takaisin kotiin. Sari käy äiteineen katsomassa mummoa kaupunginsairaalassa.
Mummoa käy jututtamassa säännöllisesti myös sairaalapastori. Vaikka mummo on elänyt ihmisiksi koko elämänsä, lähestyvä kuolema pelottaa. Ja se, miten nuoremmat pärjäävät hänen lähdettyään. Omaa kotiakin hänellä on ikävä.
Yhdessä kolmen sukupolven naiset osallistuvat osaston jouluhartauteen. Se saa heidät kaikki itkemään.
Huononäköinen mummo on tottunut kuuntelemaan äänilehtiä ja -kirjoja. Sarin äiti vie mummolle sairaalaan hänen kotiosoitteeseensa postissa tulevan levyn, johon on luettu muun muassa Rauhan Tervehdystä. Toisinaan mummo haluaa keskustella jutuista. Niinpä Sarikin alkaa lukea seurakuntalehteä entistä tarkemmin.
Tammikuussa mummon voimat ehtyvät. Koska he ovat ainoat paikkakunnalla asuvat sukulaiset, Sari hoitaa äitinsä kanssa hautajaisten ja perunkirjoituksen järjestelyt. Ensimmäiseksi he kävelevät mummon kotiseurakunnan kirkkoherranvirastoon, jossa sovitaan monia asioita, kuten hautajaispäivä.
Hautajaiset vietetään purevassa pakkasessa ystävänpäivän alla. Hautaan siunaamisen toimittajaksi he ovat toivoneet tutun sairaalapastorin.
Siunaustilaisuuteen valitaan mummon lempivirret. Marko on yksi arkunkantajista, mutta koska suku on pieni, avuksi pyydetään myös kaksi seurakunnissa vapaaehtoisina arkunkantajina toimivaa miestä. Sari pitää muistotilaisuudessa puheen, vaikka jännittää esiintymistä.
Keväällä Mikaelin kanssa kotona oleva Sari käy aktiivisesti seurakunnan perhekerhossa ja vauvamuskarissa. Sinne hän ottaa toisinaan mukaan myös Jeminan, joka on laulanut seurakunnan lapsikuorossa jo muutaman vuoden.
Äitienpäivänä koko perhe menee kirkkoon katsomaan, kun Jeminan kuoro avustaa messussa. Mukaan lähtee myös hieman vastahankainen Miro, joka kuitenkin löytää kirkosta tutun, samalla luokalla olevan Saaran. Marko-isä arvaa jo mitä on tulossa, kun näkee nuoret yhdessä hörppimässä kahvia kirkkokahveilla.
Pian Saara onkin tuttu näky Markon ja Sarin uusperheessä ja tyttökaverin vierailuajoista sovitaan yhdessä. Nuoret viettävät paljon aikaa nuorisotalolla ja käyvät perjantai-iltaisin Vanhassa pappilassa pidettävässä nuorten pelikahvilassa.
Saara on menossa seuraavan vuoden kesänä rippileirille ja myös Miro alkaa ehdotella sinne menemistä. Häntä ei ole kastettu lapsena, mutta kirkkoon liittyminen ja kaste alkavat tuntua hänestä ”siistiltä jutulta”.
Kun rippileirikesä lähestyy, Sari ja Marko pohtivat, missä rippijuhlia vietetään: heillä vai Miron äidin luona. Neutraaliksi maaperäksi he keksivät varata lähistöllä sijaitsevan seurakuntatalon juhlia varten.
Miro saa itse laatia juhlansa vieraslistan ja tuoda sillä tavoin kaksi perhettään yhteen.
ELSI SALOVAARA