Otin kuvia ja itkin

27.1.16

Kävin lokakuussa melkein joka päivä Torniossa ja Haaparannalla. Syynä olivat turvapaikanhakijat, joiden tulo Ruotsin kautta Suomeen kiihtyi kiihtymistään syksyn aikana.
   Ensimmäiset kokemukset tilanteesta olivat hämmentäviä. Tornion ja Haaparannan yhteiseen matkakeskukseen tuli päivän aikana useita satoja ulkomaalaisia. Heitä oli vastassa kolme tai neljä rajakaupunkien seurakuntien työntekijää.
   Viranomaisia ei näkynyt missään.
   Joka päivä seurakuntien väki tuli paikalle. He jakoivat väsyneille ihmisille ruokaa ja juomaa. He kuuntelivat ja auttoivat parhaansa mukaan.
   Syyskuun loppupuolella matkakeskukseen ilmestyvät Suomen Punaisen Ristin edustajat. Heitä seurasivat poliisit ja rajavartijat. Pian avattiin Tornion järjestelykeskus.
   Mihin väsyneet, pitkän matkan tehneet ihmiset olisivat joutuneet ilman vapaaehtoisia auttajia?
   Ulkopuoliseksi ja avuttomaksi itsensä tuntenut toimittajakin joutui oppaaksi. Yritin selvittää kännykän kautta matkustusohjeita. Kerroin englanniksi, miten Torniosta pääsee Kemiin ja junalla Tampereen kautta Turkuun.
   Ohjeistusta saanut irakilaisperhe ei voinut kiittää sanoin, mutta halaukset, käden silittelyt ja silmät kertoivat, kuinka kiitollisia he olivat avusta.
   Sateisena lokakuun päivänä katsoin kansainvaellusta matkakeskuksesta Punaisen Ristin hätämajoituspaikkaan. Matkaa sinne oli muutama sata metriä. Kertakäyttösadetakkeihin pukeutuneet turvapaikanhakijat vaelsivat länsirajaa pitkin jonona urheiluhalliin.
   Näky oli surullinen. Otin kuvia ja itkin.
   Emmekö me ole oppineet vuosisatojen aikana mitään? Vieläkin ihmisten pitää lähteä kotiseudultaan paremman elämän toivossa muualle. 
   Viime vuonna Tornion kautta saapui Suomeen yli 15 000 turvapaikanhakijaa.

Kommentoi ja anna palautetta jutusta täällä