Auttamisesta hyvä mieli

3.2.16

Lapset ovat erilaisia syntymästään saakka. Siinä missä sisaruksista toinen on herkkä ja murtuu helposti, toinen sisuuntuu entistä enemmän. Tämä on monelle vanhemmalle ja kasvattajalle tuttu havainto.
   Nykyajan kasvatuspsykologiassa hyväksytään yleisesti lasten synnynnäinen erilaisuus. Jokainen meistä on saanut perimässä tietyt luonteenpiirteemme. Niiden rinnalla persoonallisuuteemme on vaikuttanut saamamme kasvatus ja ympäristö, jossa olemme varttuneet.
   Ihmiseksi kasvamisen kasvutarina jatkuu vielä aikuistuessamme ja lopulta koko elämämme ajan. Nyt siitä vain päävastuun kantaa jokainen itse.
   Toisen aikuisen käyttäytymiseen on vaikea vaikuttaa. Sen sijaan omaa käyttäytymistään on mahdollista hallita ja muuttaa.
   Ihmiseksi kasvamisen vaativimpia haasteita on toisen huomioon ottaminen. Hyvänä ohjenuorana arkielämän tilanteisiin on pidetty kultaista sääntöä, Jeesuksen vuorisaarnasta tuttua opetusta. Sehän kehottaa ihmistä tekemään vastavuoroisesti toisille samaa mitä toivoisi itselleenkin tehtävän.
   Ensi sunnuntaina avattava kirkon jokavuotinen Yhteisvastuukeräys tekee taas näkyviksi apuamme tarvitsevat lähimmäisemme.
   Miten tähän haasteeseen seurakunnissa tartutaan?  Onko tässä tilaisuus tukea lasten ja nuorten kasvua toisten auttamiseen? Ja millaisen henkilökohtaisen lahjan kukin meistä on valmis antamaan tyhjänä kurottuvaan käteen?
   Kristillisessä uskossa lähimmäistä ei auteta, jotta kerättäisiin ansioita Jumalan edessä. Motiivina ei ole velvollisuudentuntokaan, vaan auttamisen tulisi lähteä vapaasta sydämen halusta. Jumalanpalveluskolehdin siunaamisessa tämä sanoitetaan kauniisti: ”Herra, sinun omastasi me annamme, sinun lahjaasi jaamme”. Silloin auttamisesta jää hyvä mieli.

HANNU OJALEHTO