Kongolainen Barak on kokenut pitkän pakomatkan, joka jatkuu yhä
Minä olen Barak. Asun Ugandassa Rwamwanjan pakolaisasutuksessa, joka on väliaikainen koti jo 60 000 kongolaiselle pakolaiselle.
Me kaikki olemme joutuneet jättämään kotimme Kongoa mielivaltaisesti riivaavien sissijoukkojen takia. Saavuin Ugandaan yksin, kuten useat muutkin meistä.
Kongossa minulla oli perhe, ystäviä ja unelmia tulevaisuudesta. Perheeseeni kuului rakastavat vanhemmat sekä neljä siskoa. Minä olin perheeni toiseksi vanhin ja ainoa poikalapsi. Isäni oli liikemies ja maanviljelijä.
Perjantaisin isällä oli tapana viedä koko perhe vierailemaan sukulaisten ja ystävien luona. Pidin kovasti kitaran soittamisesta. Opin soittamaan kirkossa, jossa kävimme perheeni kanssa.
Yhdessä koulutoverieni kanssa suunnittelimme usein tulevaisuutta. Minä halusin seurata isäni jalanjälkiä ja ryhtyä liikemieheksi, kunhan valmistuisin koulusta. Isälläni oli 700 lehmää ja lisäksi hän omisti ison maapalan, jonka oli perinyt vanhemmiltaan.
Sitten kaikki muuttui. Isäni mailta löytyi arvokkaita mineraaleja ja kultaa. Valtion viranomaiset kiinnostuivat maasta ja alkoivat vaatia niitä itselleen.
Tämä maa, joka oli kuulunut perheelleni sukupolvien ajan, haluttiin ottaa meiltä pois. Isäni oli koulutettu mies. Hänellä oli hyviä suhteita kaupungin viranomaisiin, ja hän ryhtyi taistelemaan perheemme oikeuksien puolesta.
Tämä ei valtion edustajia miellyttänyt, meidät haluttiin lähettää Ruandaan. Kongon valtion mielestä tutsien ei kuulunut omistaa maata. Isäni raportoi tapahtuneesta Kongon valtion ylimmälle tasolle, mikä johti siihen, että kaupunkiimme sijoitetut valtion sotilaat alkoivat juonia perhettämme vastaan.
Kotiimme hyökättiin öisin useita kertoja. Meitä peloteltiin ja uhkailtiin. Lopulta isäämme syytettiin Ruandan sissijoukkojen kanssa toimimisesta ja juonittelusta Kongon hallitusta vastaan.
Eräänä yönä kotiimme hyökättiin jälleen ja koko perheemme vietiin kauas joen rannalle. Meidät kaikki käskettiin istumaan joen penkalle. Siellä meille sanottiin, että perhettämme oli varoitettu tarpeeksi usein ja kehotettu lähtemään. Joella kaikki perheenjäseneni surmattiin.
Minä pääsin pakenemaan puhtaasti sattuman johdosta. Piileskelin metsässä viisi päivää ja elin syömällä ruohoa. Luulin tulevani hulluksi. Olin tuolloin 21-vuotias.
Viiden päivän piileskelyn jälkeen uskaltauduin tielle. Hyppäsin hiiliä kuljettavan rekan kyytiin ja pääsin lähimpään kylään. Olin nälkäinen ja koputin erään talon oveen. Minut päästettiin sisälle ja sain ruokaa.
Kun olin syönyt vatsani täyteen, talon isäntä vaati minulta rahaa. Kerroin hänelle, että olin joutunut pakenemaan, eikä minulla ollut yhtään rahaa mukanani. Isäntä löi minua ja raahasi minut kylän puheenjohtajan puheille.
Puheenjohtaja oli ystävällinen nainen, joka maksoi ruokani ja tarjosi minulle yösijan. Olin hänen luonaan yhdeksän kuukautta. Kun väkivaltaisuudet laajenivat Kongossa, lähdin kohti Ugandaa.
Kun ylitin Ugandan rajan, kohtasin Kongon armeijan sotilaita. He kysyivät minulta, miksi pakenen Kongosta. Kerroin heille, että pakenen sotaa, kuten monet muutkin. Minulle osoitettiin suunta vastaanottokeskukseen, jonne ihmiset kävelivät jalkaisin.
Vastaanottokeskuksessa viivyin kolme viikkoa. Sieltä minut vietiin Rwamwanjan pakolaisille tarkoitetulle asutusalueelle. Minulle osoitettiin pala maata, ja sille paikalle minun tuli rakentaa itselleni koti.
Minulle annetulle maatilkulle oli kuitenkin jo joku muu ehtinyt tehdä peltonsa. Viljelijä uhkasi minua väkivallalla, jos en siirtyisi maalta pois. Raportoin asiasta alueen päällikölle ja ongelma ratkaistiin.
Sain elellä hetken rauhassa, kunnes ongelmat alkoivat jälleen.
Eräänä iltana olin kävelyllä tuttavani kanssa, kun ohi ajava moottoripyörä ajoi minut kumoon. Kaaduin soratielle ja loukkasin itseni pahoin. Kun pääsin ylös, näin moottoripyörällä ajaneen miehen kasvot. Hän oli yksi sotilaista, jotka murhasivat perheeni.
Menetin tajuntani ja minut vietiin sairaalaan. Kun pääsin sairaalasta, minut kuljetettiin asumaan tyhjäksi jääneeseen taloon pakolaisasumuksen toiselle laidalle. Sain poliiseja turvakseni.
Tästä huolimatta eräänä yönä elokuussa 2014 talooni tunkeuduttiin sisälle. Tunkeutujia oli kolme, joista kaksi oli perheeni murhanneita sotilaita. Miehet sanoivat minulle, että he eivät tulisi jättämään minua rauhaan ja vainoaisivat minua, kunnes perheeni mailla ei olisi perijää jäljellä.
Naapurissani asuva vanha nainen oli kuullut ääniä talostani, ja hän huusi muita apuun. Naapurini pelastivat minut. Päädyin jälleen sairaalaan, josta minut siirrettiin asumaan turvataloon. Olin menettänyt kaiken toivoni ja halusin pois. Onnistuin hankkimaan rotanmyrkkyä, jonka avulla yritin lopettaa elämäni. Muut turvatalon asukkaat kuitenkin löysivät minut henkitoreissani ja veivät minut sairaalaan. Selviydyin jälleen.
Kun olin sairaalassa, YK:n pakolaisapu tuli avukseni ja ryhtyi järjestämään minulle turvallista paikkaa asua. Minut siirrettiin asumaan turvataloon, jonka naapurissa on poliisien asunto. Nyt asun täällä yhdessä toisen erityistä suojelua tarvitsevan nuoren kanssa.
YK:n henkilökunta on auttanut minua paljon. En usko, että olisin hengissä ilman heitä. Heidän apunsa ja tukensa ansiosta pystyn nyt myös kertomaan tarinaani. Aikaisemmin puhuminen oli minulle liian vaikeaa.
Täällä turvatalossa pystyn elämään. Saan ruokaa, saippuaa ja pesuvettä. Kuitenkin talo tuntuu minusta vankilalta. En uskalla liikkua talon ulkopuolella tai luottaa ihmisiin, koska tiedän, että minua etsitään yhä.
Pidän taloa ympäröivän rautaportin aina lukossa. En pysty nukkumaan öisin ja stressin vuoksi minulle on tullut sydänvika ja vatsahaava. Minulla on myös elämäni varrella aiheutuneita vammoja, joita pitää hoitaa säännöllisin väliajoin sairaalassa.
En tiedä, olenko koskaan täysin turvassa.
Rwamwanjassa minulla on yksi serkku, pieni poika. Hän käy toisinaan tervehtimässä minua. Haluaisin kovasti opiskella ja valmistua psykologiksi. Haluaisin pystyä auttamaan muita, kuten YK:n henkilökunta on auttanut minua. Haluan kiittää heitä sydämeni pohjasta.
Toivon myös joskus pystyväni antamaan lapsenlapsia kuolleelle isälleni. Haaveilen soittavani vielä joskus kitaraa.
Olen ollut mukana nuorten ryhmässä, jossa on myös muita erityisen haavoittuvassa asemassa olevia pakolaisnuoria. Ryhmässä olen voinut nauraa ja tehdä erilaisia harjoituksia ikätovereideni kanssa. Tiedän, että meitä kaikkia yhdistää suru ja suuri menetys. Kaikesta huolimatta saan voimaa siitä, että voin olla hyvien ihmisten kanssa ja saan muuta ajateltavaa.
Yksin olen omien ajatusteni ja kipeiden muistojen vanki.
AIJA SAARI