Kehitystä on mennä välillä taaksepäin

17.2.16

Ensi vuonna vietämme kaikkien kristillisten kirkkojen kanssa yhdessä reformaation merkkivuotta. Vuonna 2017 tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martti Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon seinään.
   Helsingin piispa Irja Askola vieraili tammikuussa Vatikaanissa ja lahjoitti paavi Franciscukselle kymmenen aaria aarniometsää. Nähtyäni tuosta kohtaamisesta uutispätkän innostuin kertaamaan historiaa: tutkin ja lueskelin kirjahyllystäni reformaatioon liittyvää kirjallisuutta. Korvissani kaikui karjalaisen äitini lausuma: ”Myö ollaan lutteerilaisii.”
   Lutherin henkilökohtainen kilvoittelu johti massiivisiin muutoksiin kirkossa ja yhteiskunnassa. Tätä työtä Suomessa jatkoi Mikael Agricola.
   Nykypäivän evankelis-luterilainen kirkko ei ole mikään erillinen saareke yhteiskunnassa. Tämän osoittaa muun muassa se, että vuoden 2015 lopussa kirkkoon kuului 73 prosenttia suomalaisista.
   Seurakunnissa on ajassa ja ihmisten arjessa kiinni olevaa toimintaa esimerkiksi diakonia- ja nuorisotyössä. Piispat ottavat kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin.
   Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pidettiin viime viikolla kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuuston vaalit. Uskon, että näille uusille Lutherin seuraajille riittää työsarkaa ja vastuullisuutta.
   Teologian tohtori Olli-Pekka Vainion mukaan uskonpuhdistuksen tavoite ei ollut jatkuva uudistuminen ja kehittyminen vaan jatkuva palaaminen ”lähteille”.
   Kun näin on, uskonpuhdistukseen ja Lutheriin liitetyistä ajatuksista lause ”seurakunnan on aina uudistuttava”, ei tarkoittanutkaan eteenpäin vaan taaksepäin menemistä.
   Tämän paradoksin äärellä toivon kaikkien kristittyjen viipyilevän heidän uudistaessaan nykyajan kristillistä kirkkoa.