Takana hymyilevän 5-vuotiaan Ella Sohlon kerhovihkoa tutkivat yhdessä mummin kanssa Milla Kukkonen (5)

Kolmen polven päiväkerholaiset

3.2.16

Anna-Maija Sohlo oli Limingan seurakunnan ensimmäinen lastenohjaaja

Ovi käy ja omakotitalon eteisestä kuuluu haalarien kahinaa.
   – Terve mummi!
   – Oliko mukavaa päiväkerhossa? Anna-Maija Sohlo kysyy keittiön puolelta.
   Sisään astelee viisi lastenlasta. Mukana äitiään tulevat tervehtimään myös 1-vuotiaan Aatun, 3-vuotiaan Iinan ja 5-vuotiaan Ellan isä Tuomas Sohlo sekä 7-vuotiaan Lukan ja 5-vuotiaan Millan äiti Saara Kukkonen.
   Kun haalarit saadaan naulaan, mummi ja lapsikatras ihastelevat Ellan kerhovihkoa.
   – Tutulta näyttää, tällaiset minullakin oli käytössä silloin kun aloitin lastenohjaajana. 

Nuoruuden innolla
kutsumustyöhön

Anna-Maija Sohlolla on takanaan 35 vuoden työkokemus lasten parissa. Limingan seurakunnan leivissä hän oli lastenohjaajana melko tarkalleen 20 vuotta, vuodesta 1980 vuosituhannen alkuun.
   Päivätyön lisäksi häntä työllisti tuolloin perheen maatila. 
   – Aamulla lypsin lehmät, huolehdin lasten päivähoidon järjestelyistä ja lähdin lastenohjaajan hommiin. Olihan se melkoista, Sohlo muistelee arkea.
   Nykyisin tilalla asuu poika Tuomas perheineen.
   Kutsumustyö löytyi surun kautta.
   – Esikoisemme menehtyi vain muutaman päivän ikäisenä. Olimme mieheni Eeron kanssa sopimassa hautajaisista silloisen kirkkoherra Markku Nikun kanssa. Hän kysyi, mitä teen työkseni, ja kerroin opiskelevani lastentarhanopettajaksi. Kun valmistuin vuoden päästä, minulla oli työpaikka odottamassa. Siinä oli johdatusta.
   Jonkinlaisia kerhoja Limingassa oli ollut aiemminkin, mutta uusi lastenohjaaja sai käytännössä vapaat kädet päiväkerhotoiminnan luomiseen. Sohlolla on tallessa ensimmäinen työsopimus. Siinä tuntipalkaksi on määritelty 14 markkaa ja 14 penniä.
   – Suunnittelin, hankin tavarat ja pidin kerhot yksin. Kierrätystavarasta ja paperisilpusta askarreltiin paljon. Silloin oli sitä nuoruuden intoa, hän toteaa naurun kera.   
   Alkuun kerholaisia oli 120 ja ryhmiä kymmenen. Ryhmiä lisättiin sitä mukaa kuin kysyntä kasvoi. Sohlo sai myös työtovereita, ja kerhoissa oli aina kaksi ohjaajaa. 
   – Olen iloinen, ettei kenenkään tarvitse enää pitää kerhoja yksin. Työkaverin kautta oppii paljon ja onhan se yhteisöllisempääkin.

Esikoululaiset
lähellä sydäntä

– Nyt kaikki kahvipöytään, käy mummin kutsu.
   Lapsille on katettu pikkiriikkiset kupit. Päiväkerholaisilta kysellään vielä, mitä siellä kerhossa oikein tehtiin. 
   Ohjelma tuntuu pysyneen samanlaisena: tarinallinen alku- ja loppuhartaus, askartelua ja vapaata leikkiä. Pituuskin on pysynyt kahdessa ja puolessa tunnissa.
   Anna-Maija Sohlon mukaan hänen aikanaan työhön tuli lisää byrokratiaa. Ennen kuin esikouluopetus tuli lakisääteiseksi, päiväkerhot olivat suurimmalle osalle se paikka, jossa opiskeltiin koulutaitoja.
   – Kun vedin kerhoja yksin, minulla oli suora yhteys lastenneuvolaan. Silloin ei ollut työryhmiä esimerkiksi koulukypsyysasioita miettimässä, Sohlo kertoo.
   Esikoululaiset ovatkin olleet aina lähellä hänen sydäntään.
   – Kun seurakunnasta loppuivat eskarit, siirryin Rantakylän koululle esikoulun opettajaksi.
Iltapäivät kuluivat luokanopettajaopintojen parissa. Nykyisin Sohlo opettaa yhdessä toisen opettajan kanssa ”jaettuna opettajuutena” kahta ensimmäistä luokkaa.
   – Kun lapset olivat pieniä, päiväkerhonopettajana toimiminen oli ihannetyö, sillä työt eivät tulleet kotiin, toisin kuin luokanopettajana.

Kohtaamisia lasten ja
vanhempien kanssa

Sohlon perheen kaikki kuusi lasta kävivät myös päiväkerhossa.
   – Muistan kun mökötin ison pyöreän pöydän alla, tytär Saara Kukkonen kertoo.
   Poika Tuomas Sohlo muistaa, että kerhossa oli leluhuone ja hiljentymishuone.  Ja lapset kutsuttiin aina kokoon triangelin soitolla.
   Anna-Maija Sohlon kokemus on, että lapset olivat aiemmin rauhallisempia ja vähempään tyytyväisiä.
   – Monille lapsille päiväkerho oli ainoa paikka, jossa pääsi tutustumaan samanikäisiin lapsiin.
   Tärkeää oli, että jokainen lapsi otettiin henkilökohtaisesti vastaan ja saateltiin kotimatkalle, ja samalla vaihdettiin kuulumisia vanhempien kanssa. Päiväkerho tutustutti myös aikuisia toisiinsa.
   – Vanhempainilloissa saatoimme tehdä vaikka nukenvaatteita, Sohlo muistelee.
   Pitkän linjan kasvattaja on iloinen, että päiväkerhot kuuluvat myös lastenlasten arkeen.
   – Päiväkerhot ovat turvallisia paikkoja, joissa lapset saavat olla lapsia.

ELSI SALOVAARA