Sielunhoito on ihmisen auttamista

Myös seurakuntalaisia tarvitaan sielunhoidossa

23.2.16

Seurakuntapappien käymät sielunhoitokeskustelut vähenevät, mutta kirkon perheneuvonnan ja sairaalasielun antama sielunhoito lisääntyy. Tämä käy ilmi kirkon edellisistä nelivuotiskertomuksista.
   Sairaalapapit kävivät esimerkiksi vuonna 2011 noin 66 000 sielunhoidollista keskustelua, mutta seurakuntapapit huomattavasti vähemmän, noin 31 000 keskustelua vuodessa.
   Tämä tarkoittaa, että yksi seurakuntapappi kävi keskimäärin kuukaudessa yhden sielunhoidollisen keskustelun.
   Seurakuntapappien sielunhoidolliset keskustelut vähenivät pappien omien ilmoitusten perusteella vuosina 2003–2011 yli 30 prosenttia.
   – Tällaista pudotusta on pidettävä erittäin suurena määränä tilanteessa, jossa seurakuntapapit kertovat arvostavansa sielunhoitoa suuresti kirkollisten toimitusten ja jumalanpalvelusten ohella, käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen Itä-Suomen yliopistosta sanoo.
   Sielunhoidolla tarkoitetaan ihmisen auttamista hänen elämäänsä, ihmissuhteitaan tai jumalasuhdettaan koskettelevissa kysymyksissä. Sielunhoito on henkilökohtaista keskustelua kirkon työntekijän tai maallikon, seurakuntalaisen, kanssa.

Estääkö kiire
keskustelut?

Kettunen kysyy, onko sielunhoitovastuu seurakunnissa siirtynyt liikaa seurakuntapapeilta diakonian, sairaalasielunhoidon ja perheasiainkeskusten viranhaltijoille.
   – Onko nyt syntynyt ajattelumalli, että erityistyöntekijät hoitavat sielunhoidon?
   Jos näin on käynyt, kehitys on Kettusen mielestä harmillinen, sillä myös paikallisseurakunnissa tehtävää sielunhoitotyötä tarvitaan.
   Kettusen mukaan muutoksen taustalla saattaa olla seurakuntapapin työn monitouhuisuus.
   – Seurakunnan papin työ on nykyisin moninaista ja vaativaa. Myös kiire saattaa kuulua työhön. Jos näin on, kysymys kuuluu, onko tavallisella seurakuntapapilla enää aikaa yksittäisen ihmisen hädälle.
   – Sielunhoito vaatii työntekijässä levollisuutta ja tilaa pysähtymiselle, Kettunen sanoo.

Mitä kuuluu -kysymys
on jokaisen tehtävä

Kettunen kuvaa, että erikoistunut sielunhoito – kuten sielunhoitokeskustelu sairaalassa – tapahtuu usein suljetussa tilassa. Silloin tilanteen yhteisöllinen ulottuvuus voi kärsiä, hän ilmaisee.
   Kettunen tarkoittaa tällä sitä, että esimerkiksi yksinäisyydestä kärsivä voisi saada sielunhoidosta enemmän apua, jos häntä voitaisiin auttaa samanaikaisesti seurakuntayhteisön jäseneksi.
   – Jos jotakuta kuormittaa hänen yksinäisyyteensä, seurakunnassa hänet tulisi voida ohjata muiden pariin. Jotta näin tapahtuisi, haaste ottaa todesta jokainen ihminen kuuluu kaikille seurakuntalaisille.  Miten sinä jaksat? -kysymys tulisi luonnistua meiltä kaikilta.
   – Tästä näkökulmasta sielunhoitoa eivät ole vain sielunhoidolliset keskustelut vaan yhä tärkeämmäksi nousee kysymys, miten seurakunta voisi olla sielunhoidollinen yhteisö, jossa ihminen kokee tulevansa välitetyksi ja hyväksytyksi.

JAANA SKYTTÄ
RIITTA HIRVONEN

Kommentoi ja anna palautetta jutusta täällä
 

Tiedotus sielunhoidosta on tarpeellista

Onko nykyihmisten tietämys seurakuntien tarjoamista palveluista niin ohut, että ihmiset eivät yksinkertaisesti tiedä, että oman elämänsä taakkaa voi jakaa myös seurakunnan papin kanssa?
   Pastori Juha Maalismaa Kempeleestä saattaa vain kysellä, mistä johtuu, että monen muun seurakunnan papin tavoin hänen puhelimeensa soitetaan harvakseltaan sielunhoitokeskustelua varten.
   – Pienikin viestinnällinen lisähoksautus tästä mahdollisuudesta voisi riittää, jotta ihmiset rohkaistuisivat ottamaan pappiin yhteyttä henkisten voimavarojen vähetessä. Toisaalta jos henkilö ei ole kiinnostunut kirkon tarjoamista palveluista, sytyttäisikö mikään ilmoittelu hänet kääntymään seurakunnan puoleen.
   Kaikki seurakuntapappien käymät sielunhoitokeskustelut eivät tule kirkon tilastoissa näkyviin.  Maalismaa toteaa, että sielunhoitoa tehdään esimerkiksi toimituskeskustelujen, kuten kaste-, vihki- ja hautajaistilaisuuksia yhteydessä, mutta niitä ei aina kirjata tilastoihin.