Päivän työ

17.2.16

Limingan seurakunnan pastori Olli Seikkula kertoo työssään yhä enemmän tarinoita

Työviikko alkaa näin: nukun yöllä huonosti, siirrän herätystä, lähden kotoa hiukan liian myöhään ja ennätän viime tipassa pitämään päivänavausta yläkoululaisille.
   Puhun siinä Dietrich Bonhoefferin heräämisestä rauhan ja oikeudenmukaisuuden ilosanomaan – ja totta kai hänen elämänsä viimeisistä vaiheista ja sen päättymisestä. Eläessään Bonhoeffer täyttäisi aivan näinä päivinä 110 vuotta.
   Yhä enemmän olen työssäni alkanut kertoa tarinoita: luettuja, kuultuja, itse koettuja. Esikuvallisten ihmisten tarinoita tai omakohtaisia.
   Uskonnon kieli on totta kai kertomusten kieli. Mutta haluaisin myös uskoa, että tarinat ovat meille hyväksi. Ne laittavat katsomaan ja tuntemaan asioita toisen ihmisen näkökulmasta.
   Joskin liian naiivia uskoa tähän aika ajoin punnitaan. Viikonloppuna elokuvan traagisimmassa kohdassa eräs teinijoukkio räjähti äänekkääseen nauruun. En voinut olla miettimättä, mistä tuo kertoo. Toivottavasti vain nuoruuden epävarmuudesta. Toivottavasti ei täydestä kyvyttömyydestä asettua toisen ihmisen nahkoihin.
   Iltapäivälle on tullut päällekkäisyys, jollaista ei saisi olla. Sairaalahartauden kanssa päällekkäin on sovittu pappien ja kanttoreiden kokous.
   Koen, että erityisesti sairaalassa käyntiin täytyisi olla kalenterissa reilusti aikaa. Koskaan ei voi tietää, mitä siellä tulee vastaan. Tässä työssä tärkeää on, että tarpeen tullen täytyy olla mahdollista antaa aikaansa.
   Ja juuri näin käykin. Hartauden jälkeen on jäätävä pieneksi hetkeksi.
   Palattuamme kokoukseen sovimme yhteisesti, et­temme anna vastaavanlaista päällekkäisyyttä enää vastaisuudessa tapahtua.
   Illalla, työpäivän päätteeksi, istumme muutaman Oulun kollegan kanssa iltaa Lutherin ja Melanchthonin hengessä jutellen niin viisaita, että mahtaa Jumala taivaassakin olla ihmeissään.

Palstalla Rauhan Tervehdyksen tilaajaseurakuntien työntekijät kertovat lukijoille omasta työpäivästään.