Oulun seurakuntien päihde- ja kriminaalityön diakoniatyöntekijä Tellervo Kianto on iloinen siitä, kun asiakas haluaa jakaa hänen kanssaan riemunsa raittiina pysymisestä
Kello on soimassa puoli seitsemältä. Poikani soittaa, jos voisin viedä lapsenlapsen päiväkotiin.
Katson puhelun jälkeen hetken uutisia telkkarista ja selaan Kalevaa. Jännään Amerikan presidentin esivaaleja.
Vien suloisen lapsenlapseni päiväkotiin, siellä on isovanhempien päivä.
Menen tällä kertaa autolla, vaikka yleensä kävelen työpaikalle joen yli ja kauniin Ainolan puiston läpi.
Työpaikalla kohtaan asiakkaan, jolla on niin sanotusti tilanne päällä, mutta asiat selviävät useamman diakoniatyöntekijän avustuksella.
Päivystys jatkuu. Soitan yhdelle asiakkaalleni vastasoiton ja sovin tulevani kolmelta vierailulle. Kodissa on yksinäisyyttä, kipua ja sairautta.
Monilla asiakkaistani ei ole juuri puheaikaa puhelimessaan, ja siksi he laittavat hälärin.
Vielä tulee uusi ihminen vastaanotolleni. Keskustelemme taloudellisista asioista sekä asunnon hankkimisesta.
Seuraavaksi sovin työkaverini kanssa vierailijoista, jotka tulevat kevään uuteen ryhmään, kohtauspaikkaan huumeidenkäyttäjien omaisille.
Suunnittelen kalenterin avulla kesäajan ja ensi syksyn kohtaamispäivät.
Yllättäen eräs asiakas tulee tervehtimään. Hän kertoo iloisesti olleensa jo monta viikkoa raittiina. Ihanaa, että ihmiset haluavat jakaa onnistumisiakin.
Puoli kahdelta tulee sovitusti asunnoton ihminen luokseni. Juttelemme ja mietimme elämän asioita – ja niitä riittää.
Lähden kello kolmen kotikäynniltä ajatuksissani ja mietin, miten voisin auttaa asiakastani. Diakonissan työ on joka päivä erilaista, ihanaa ihmisten kohtaamista.
Kotona odottaa sohva ja kirja, joka jäi yöllä kesken.
Palstalla Rauhan Tervehdyksen tilaajaseurakuntien työntekijät kertovat lukijoille omasta työpäivästään.