Välittämistä ei saa ulkoistaa

24.2.16

Hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa monipuolisia palveluita. Elämässään toisten apua tarvitseville ne ovat tärkeä turvaverkko.
   Kirkossamme tehtävä työ nähdään monilta osin yhteiskunnan palveluja tukevana ja täydentävänä. Esimerkiksi seurakuntien diakonia on saanut laajalti tunnustusta ja arvostusta inhimillisen hädän ja kärsimyksen lievittäjänä. Siitä on syytä vilpittömästi iloita.
   Diakoniaa koskeva kirkkojärjestyksen pykälä velvoittaa, että ”seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta”.
   Näin organisoitu, työntekijöiden johdolla toteutettu diakoniatyö ja henkilökohtainen lähimmäisvastuu kulkevat käsi kädessä.
   Kristillinen etiikka haastaa meidät siis kysymään itseltämme: Riittääkö lähimmäisestä välittämiseen, että veroeuroillani tuen yhteiskunnan tarjoamia palveluita ja turvaverkkoja? Riittääkö, että sen lisäksi laitan ropoja kolehtiin ja hyväntekeväisyyskeräyksiin?
   Onko meillä tämän päivän yhteiskunnassa kiusaus ulkoistaa lähimmäisestä välittäminen tuki- ja auttamisjärjestelmien hoidettavaksi?
   Järjestelmien merkitystä ei tule vähätellä. Ne ovat korvaamattomia kanavia yhteisen vastuun kantamisessa. Siinä jokainen kantaa kortensa kekoon.
   Henkilökohtainen lähimmäisestä välittäminen ei useinkaan vaadi ihmeellisiä tekoja. Arjen keskellä voi kysyä: Mitä sinulle kuuluu? Miten olet jaksanut?
   Kysymys on asettumista kuuntelijaksi toisen rinnalle. Ei erityisesti auttajaksi eikä toisen yläpuolelle. Kyse on läsnäolosta, ajan antamisesta toiselle.
   Kristillisessä uskossamme tällaista on kutsuttu sielunhoidoksi.

HANNU OJALEHTO