Jokainen värittää piikkikruunun oikein

22.3.16

Lastenohjaaja Päivi Ikäheimo muistelee tapahtumaa muutaman vuoden takaa. Haukiputaan seurakunnan perheleirillä oli tarjolla lapsille kyniä ja värityskuvia.
   Yllättäen myös leiriväkeen kuuluneet maahanmuuttajataustaiset äidit ryhtyivät värittämään kuvia. Ensin yksi ja kohta useampi.
   – Ihmettelin hieman sitä, mutta alkuhämmästyksen jälkeen koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen: värittäminen voi olla aikuisestakin mukavaa, ja se myös rentouttaa, Oulujoen seurakunnassa nykyisin työskentelevä Ikäheimo sanoo.
   Hän osti ensimmäisen oman värityskirjansa viime keväänä kesälomatekemiseksi.
   Aikuisten väritysinto ei ole enää hämmästelyn aihe Suomessakaan. Euroopassa se on ollut villitys jo aiemmin.

Työ tarvitsee
vastapainoa

Päivi Ikäheimo kuvailee löytäneensä värityksen avulla itselleen hiljaisen tilan, värittävänsä itselleen mielenrauhaa.
   Joogaa harrastava Ikäheimo on kiinnostunut retriittitoiminnasta ja  mandaloiden piirtämisestä.
   Työpäivät lasten parissa ovat vilkkaita, siksi on ollut tärkeää löytää keinoja hiljentyä vapaa-aikana.
   Viime viikolla Ikäheimo osallistui Oulujoen seurakunnan järjestämään Kanssasi Maria -hiljaisuuden iltaan. Osallistujat saivat alun johdanto- ja viriketekstin jälkeen hiljentyä värittämään Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi -aiheisia kuvia.

Omaan mielikuvaan
saa luottaa

Aikuisille värittäjille oli hiljaisuuden illassa tarjolla runsaasti erivärisiä kyniä. Päivi Ikäheimo väritti Marian asun siniseksi, koska tiesi, että katolisessa kirkossa juuri sininen on Marian väri.
   – En ajattele kuitenkaan, että uskonnollisaiheisia kuvia pitäisi värittää miettien esimerkiksi kirkkovuoden liturgisia värejä. Orjantappurakruunun voi mielestäni värittää vaikka punaisella, jos juuri se väri kutsuu puoleensa.
   – Ajatus siitä, että jokin kuva olisi väärin väritetty, on minulle outo. Uskonnollisiakin kuvia saa värittää oman intuitionsa ja mielikuvansa mukaan.
   Oulujoen väritysillalle on toivottu jatkoa kirkkovuoden suurten pyhien, kuten joulun yhteyteen.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 11/2016