Mielelläni olisin kirjoittanut tämän tekstin kirpputorilta ostamallani vuosimallin 1952 kirjoituskoneella. Paperiin syvälle painuvat kirjaimet olisivat kertoneet mieltäni vaivaavan asian herättämästä tunteesta.
Kun kuorolaiseni sanoi: ”Anna, kysy papilta, papilta voi kysyä mitä vaan”, jäin katsomaan luottamusta täynnä olevaa lasta silmiin.
Voiko papilta kysyä mitä vaan? Onko kirkon syli aina turvallinen? Voiko kirkkoon kävellä kiireenkin keskelle, eikä kukaan sano: ”Nyt on kiire, mene pois!” Onko kirkko aina pyyteetön Jumalan rakkauden todistaja?
Kun ihminen on hädissään, kenen käteen hän voi turvallisesti tarttua? Mihin mennä, jos haluaa hetken hengähtää? Että olisi lähtiessään ehjempi, eikä enemmän rikki ja hämmentynyt. Missä on niin paljon lähimmäisenrakkautta, että sen suojaan voi jättäytyä milloin vain?
Apua ja tukea tarvitseva ihminen herättää auttajassaan monenlaisia tunteita. Kärsivä aiheuttaa kärsimystä myös auttajissaan. Levoton levottomuutta. Itkevä surua. Siellä, missä on apua tarvitsevia, on myös kirjava joukko auttajia, ammattilaisia ja amatöörejä.
Voiko ihminen luottaa siihen, että avun tarjoaja todella aina auttaa? Että ihminen voi käyttää avun hyväkseen, eikä tule hyväksikäytetyksi.
Pelkoa ei ole, kun kaikki tietävät, mitä tekevät.
Sanani eivät riittäisi kiittämään heitä, joiden sylistä ihminen lähtee ruumis ja sielu voimaantuneina. Mutta mitä jos näin ei ole?
Nyt puhun marginaalissa hääräävistä auttajista, jotka heikoilla olevan ihmisen kohdattuaan katsovat tilaisuutensa tulleen, hyppäävät puskutraktoriinsa ja lähtevät ajelemaan, rajoista välittämättä. Nämä ratkaisijat luulevat tietävänsä, mitä pitää tehdä. He auttavat omista tunteistaan ja tarpeistaan käsin sen sijaan, että kohtaisivat ihmisen ja hänen tarpeensa. Mitä jää apua anovalle?
Toisiko jokaiselle turvan oma seurakunta, joka ei jätä ketään yksin?
Anna palautetta kolumnista täällä