Emma Holmström on elänyt suuren osan elämästään alkuperäiskansojen keskellä
Kun Emma Holmström, 37, lähti vuonna 2009 Suomen Lähetysseuran työntekijänä Kambodžaan, se oli hänelle jo seitsemäs asuinmaa. Hän syntyi Ruotsissa, kun hänen isänsä Oskari oli siellä seurakuntatyössä suomalaisten siirtolaisten parissa. Äiti Anna-Riitta työskenteli suomalaisten lasten kotikielenopettajana.
Emma oli viisivuotias heidän muuttaessaan Pudasjärvelle. Kun hän oli täyttänyt 13 vuotta, perhe muutti maapallon toiselle puolelle, Australian kautta Papua-Uuteen-Guineaan.
– Isä toimi Laen kaupungissa kansainvälisen seurakunnan pappina ja äiti perusti esikoulun melanesian pidgin -kieltä äidinkielenään puhuville kaupunkilaislapsille. Vanhempani olivat Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen, Sleyn palveluksessa, Emma selvittää.
– Suoritin 11. ja 12. luokat Australian Brisbanessa ja sieltä lähdin Englantiin opiskelemaan.
Emma Holmström on Oulun tuomiokirkkoseurakunnan, Tuiran ja Oulujoen seurakuntien nimikkolähetti.
Kulttuurien tutkimus
kiinnosti eniten
Emma aloitti Kentin yliopistossa kansainvälisten suhteiden opinnot, mutta vaihtoi sosiaaliantropologiaan. Se on tiede, joka tutkii yhteiskuntien ja kulttuurien monimuotoisuutta.
– Pian tajusin, että aine vastasi kiinnostustani ja Papua-Uuden-Guinean aikaista kokemustani vieraista kulttuureista enemmän.
Emman äidillä oli näihin aikoihin vuoden pesti opettajana Kambodžassa.
– En tiennyt maasta muuta kuin punakhmerit ja kansanmurhan 1970-luvulla. Aloin tutkia asiaa ja tein loppututkielmani Kambodžan nationalismista ja kansanmurhasta, Emma kertoo.
Hän vietti viisi viikkoa äidin luona Kambodžassa keräten materiaalia graduun. Silloin hän ajatteli, että maahan olisi joskus mukava palata.
Valmistuttuaan Emma muutti kuitenkin Keniaan, Afrikan itäreunalle.
– Vanhempani olivat siellä töissä, joten sinne oli helppo lähteä.
Emma asui Keniassa viisi vuotta ja työskenteli muun muassa YK:n alaisessa UNESCO:ssa alkuperäiskansojen asioiden parissa.
Yllättävä paluu
Kambodžaan
Suomeen palattuaan Emma otti yhteyttä Lähetysseuraan ja tiedusteli työmahdollisuuksia. Hän hämmästyi kuullessaan, että Kambodžassa olisi hänelle töitä alkuperäiskansojen keskuudessa. Lähetysseuran kumppanijärjestö International Cooperation Cambodia ICC tarvitsi työntekijää kulttuurien suojelun ja dokumentoinnin neuvonantajaksi.
Kambodžassa Emma opiskeli ensimmäisen vuoden khmerin kieltä pääkaupungissa Phnom Penhissa. Sieltä hän muutti Ratanakirin lääniin, joka rajoittuu pohjoisessa Laosiin ja idässä Vietnamiin.
Tällä aikaa tehtävänkuva oli muuttunut alkuperäisestä suunnitelmasta. Emmasta tuli hankehallinnon asiantuntija ICC:n alaisessa alkuperäiskansojen yhteisöpohjaisessa RIDE-hankkeessa.
– Suurimman osan ajasta olen toimistossa, mutta joskus käyn kylissä. Äidinkielinen lukutaitotyö on asia, jonka olen aina nähnyt tärkeänä sekä työkokemukseni ja koulutukseni kautta, että myös perheeni historian vuoksi.
Silloin tällöin Emma käy kokouksissa Phnom Penhissa asti, eikä se ole mikään kevyt reissu. Matka kestää pikkubussilla yhdeksän tuntia yhteen suuntaan.
Työntekijät tallentavat
kulttuuria äidinkielellään
Vaikka Emman osaaminen sosiaaliantropologina ei tullut aiotulla tavalla käyttöön, hän näkee asiassa hyviä puolia:
– Parasta on se, että paikalliset työntekijät tallentavat ja ylläpitävät kulttuuria. He tuottavat omalla äidinkielellään materiaalia, kirjoittavat satuja, nauhoittavat lauluja ja haastattelevat perinteistä.
– Koska kulttuuriperintö on vaarassa hävitä, sen dokumentointi on tärkeää. Kun ihmiset tekevät itse tätä työtä, kulttuuriperintö myös pysyy elinvoimaisena.
Emman mukaan alkuperäiskansojen kylissä ihmiset huomaavat usein, että heillä on tietotaitoa enemmän kuin ovat uskoneetkaan, samoin kykyä toimia yhteisönä.
Uusia asioita opitaan tekemällä itse johtopäätöksiä. Esimerkiksi sairauksien huomataan johtuneen vessojen, kaivojen ja vesijohtojen puutteesta.
– Moni on kokenut, että tähän mennessä ulkopuolelta ei ole tullut mitään hyvää, Emma huomauttaa.
– Alkuperäiskansojen kieli, uskonto ja yhteisö ovat hyvin erilaisia kuin valtaväestöllä, khmereillä. Niihin voidaan suhtautua hyvin halveksuvasti. Ennen, ja valitettavasti paljon nykyäänkin, ”kehityksen” tavoitteena on ollut ”sivistää” alkuperäiskansat ja tehdä heistä valtaväestön kaltaisia.
Päätöksen kylänkehityshankkeista tekevät kyläneuvostot, mutta jos kyläpäällikkö ei ole mukana, muutosta ei tapahdu.
Naisia tarvitaan
työhön lisää
Yksi ongelma työssä alkuperäiskansojen parissa on naispuolisten työntekijöiden vähäisyys.
– Kylissä on yhä selkeät sukupuolia koskevat säännöt, ja naistyöntekijöiden puute vaikeuttaa työtämme, Emma kertoo.
– Soveliaisuussyistä naisten on joskus hankala kertoa ongelmistaan miestyöntekijöille. Tässä on isoja eroja eri yhteisöjen ja jopa eri kylien välillä.
– Koetamme vastata tähän haasteeseen muun muassa pitämällä erillisiä kokoontumisia naisille, jotta hekin pääsisivät ääneen. Ongelman vakavuus ymmärretään ja asian eteen onkin jo tehty paljon työtä.
Syynä naistyöntekijöiden vähyyteen on ennen kaikkea se, että koulutettuja naisia on alkuperäiskansojen keskuudessa vähän. Tilanne on vähitellen parantumassa, sillä yhä useampi tyttö saa jo yläasteen päätökseen.
Monta kulttuuria
samassa maassa
Emma Holmström kertoo, että Kambodžan alkuperäiskansojen ja pääväestön, khmerien, kulttuureissa on suuria eroja. Khmer-kulttuuri on hyvin hierarkkinen, arvojärjestykseen perustuva. Alkuperäiskansojen kulttuurit ovat sisäisesti tasa-arvoisempia. Alkuperäiskansat ovat perinteisesti omistaneet maat yhdessä, khmerit ovat omistaneet maita yksityisesti.
Khmer-kansalla oli kuningaskunta jo ennen Ranskan siirtomaavaltaa, alkuperäiskansat puolestaan ovat asuneet Kambodžan, Vietnamin ja Laosin alueilla molemmin puolin rajaa.
Punakhmerien noustua valtaan 1970-luvun lopulla alkuperäiskansojen yhteisöjä pidettiin ihailtavina esimerkkeinä kommunismista, yhteisöllisestä maanomistuksesta. Kauhu vyöryi sittemmin näille syrjäisimmille alueillekin. Kyliä pakkosiirrettiin, toisinajattelijoita vainottiin ja surmattiin. Monet pakenivat rajan yli.
Miinat ja hurja liikenne
vammauttavat
Ratanakirin läpi kulki Vietnamin sodan aikana Ho Chi Minh -reitti, Pohjois-Vietnamin huoltoreitti Etelä-Vietnamissa toimineelle Vietkong-sissiliikkeelle. USA pommitti sitä raskaasti katkaistakseen huoltoreitin.
Räjähteitä ja maamiinoja on Kambodžassa raivattu vuosikymmeniä. Silti ne vammauttavat yhä. Nykyään suurin osa vammoista johtuu kuitenkin liikenneonnettomuuksista.
Emma toivoo, että ICC-järjestö pystyisi kiinnittämään nykyistä enemmän huomiota vammaisten tilanteeseen. Asiaa on jo alettu käydä läpi työntekijöiden kanssa.
– Mutta vieläkin käydään keskustelua siitä, kuka on vammainen, Emma huomauttaa.
– Monen vaikeasti vammaisen ihmisen asema on lohduton.
Ruuanlaitto
rentouttaa
Emma Holmström asuu 17 000 asukkaan Banlungissa, pienen matkan päässä työpaikastaan.
– Kaupunki kasvaa ja kehittyy nopeasti ja on todellisuudessa väkimääräänsä suurempi. Kasvua edistää se, että Banlung on Ratanakirin läänin pääkaupunki. Rajakaupunkina siellä on yhä enemmän liiketoimintaa. Tämä on kuitenkin turvallinen asuinpaikka.
Emman seurana kauniissa talossa on kaksi koiraa, jotka tosin eivät tule keskenään kovin hyvin toimeen. Emma saa välillä toimia jämäkkänä erotuomarina.
Paikalla aikoinaan sijainneessa tampuan-kylässä oli pyhä puu, jossa punakhmerit teloittivat kansanmurhan aikana ihmisiä. Naapuritontilla oli sotilaan talo, joka oli miinoitettu.
– Kun tätä kotitaloani rakennettiin, naapuritalossa syttyi tulipalo ja miinat alkoivat räjähdellä. Rakennustyöt piti keskeyttää useaksi päiväksi”, Emma kertoo.
– Omistaja jatkoi sittemmin raivaamalla miinoja puutarhastaan.
Emma ei anna menneisyyden kauhujen häiritä itseään. Työpäivän jälkeen hän lähtee leikkimään koiriensa kanssa isolle, aidatulle pihalle tai lukee sähkökirjoja. Hän harrastaa myös ruuanlaittoa.
– Toimistossa vietetyn työpäivän jälkeen on rentouttavaa pilkkoa porkkanaa juuri oikean kokoisiksi paloiksi!”
PIRRE SAARIO