Muutama vuosi sitten Ruotsissa tehtiin kysely, jossa tiedusteltiin ihmisten asenteita ja odotuksia kirkkoa ja sen työtä kohtaan. Mitä kirkolta odotetaan? Mitä työtä kirkon pitäisi tehdä?
Kyselyyn vastanneiden kiinnostus jumalanpalveluksiin oli vähäinen. Listauksen viimeisellä sijalla oli perinteinen sunnuntaiaamun jumalanpalvelus, eivätkä muutkaan jumalanpalvelukset kovin korkealle listauksessa nousseet.
Mutta muutama asia oli yli muiden: ihmiset toivoivat kirkolta köyhien ja syrjäytyneiden auttamista sekä lasten ja ikääntyvien parissa tehtävää työtä.
Tutkimuksen mukaan ihmiset haluaisivat kirkon, joka olisi diakoninen. Heille mieluinen kirkko olisi vähän niin kuin Pelastusarmeija: soppaa ja sielunhoitoa.
Diakonian asemaan seurakuntatyössä tartuttiin myös viime joulukuussa ilmestyneessä Ruotsin piispojen yhteisessä paimenkirjeessä. Siinä kehotettiin seurakuntia tarkastelemaan strategioitaan, toimintasuunnitelmiaan ja teologiaansa.
Piispat kysyivät, miten diakonian asemaa voitaisiin seurakunnissa vahvistaa tai tehdä siitä jopa kaikkea seurakuntatyötä ohjaava. Tämä tarkoittaisi, että diakoninen asenne ”hapattaisi” kaiken seurakuntatyön, jokaisen ryhmän ja jokaisen tilanteen.
Mitä merkitsisi, jos seurakuntatyön keskus olisikin diakonia eikä jumalanpalvelus? Mietittäisiinkö silloin, ketkä ovat osattomia ja sivussa seurakunnan lapsi-, nuoriso- ja aikuistyössä, jumalanpalveluselämässä tai kuorotoiminnassa?
Kirkon työtä ei tehdä galluppien mukaan vaan Kristusta seuraten, totesivat Ruotsin piispat kirjeessään.
Jumalanpalvelusta ja diakoniaa ei tarvitse asettaa vastakkain. Eivätkö jumalanpalvelus ja messu toteudu siellä, missä leipä murretaan köyhille ja Kristuksen ruumis jaetaan?
Ruotsin piispat saivat vastauksen
17.3.16