Viikon leirikupla on ihana ja kamala

23.3.16

Mieleeni palaa muisto omalta rippileiriltä. On kesä 1995. Roikumme puoleksi ulkona leirikeskuksen ikkunasta ja huudamme: ”Täällä on ihan hirveää, tulkaa hakemaan meidät pois!” Ainakin Jumala taisi kuulla huutoni. Hän varmaan katsoi virnistäen alas pilven laidalta ja ajatteli: ”Tulet vielä näkemään.”

Lähdön
hetki

Rippikoulu on seurakunnan työntekijän vuosittainen maraton. Valmistautuminen alkaa siitä, kun kalenteriin vedetään pitkä viiva keskelle parasta talviloma-aikaa.
   Olen osallistunut palavereihin, laatinut turvallisuusasiakirjoja  ja leirikirjeitä koteihin. Kun lähtöön on enää viikko aikaa, huomaan ajattelevani leiriä myös kaupan maitohyllyllä. Lähteminen on pahinta.
   Leiriporukka vaikuttaa mukavalta ja innokkaalta. Eniten minua huolettaakin oma päänuppini. Muistinko pakata kaikki mukaani? Olenko huomioinut kaiken tarvittavan?
   Lopulta huokaisen: näillä mennään.
   Linja-auton nokka kääntyy Limingasta kohti Posion Lapiosalmea. Alkumatkasta mietin vielä kotiasioita. Jätinköhän biojätepussin tyhjentämättä?

Ensimmäinen
päivä

Viikonmittainen rippileiri ei käynnisty kevyesti kuin nappia painamalla. Pikemminkin se pitää työntää käyntiin. Kun tässä onnistuu, lähtee leiri kulkemaan omalla painollaan. Tällä kertaa mukana on 23 leiriläistä, kuusi isosta ja neljä työntekijää.
   Ensimmäinen päivä on yleensä raskain. Nyt siinä on jotain kummallista. Jo matkalla bussin taka-osasta kuuluu komeaa laulua. Perillä isoset löytävät leiriläiset tekemässä tuttavuutta. ”Hei, tämä on ensimmäinen päivä! Ei teidän vielä kuulu olla sosiaalisia…”.
   Jälleen kerran ryhmä on täynnä ainutkertaisia yksilöitä. Leirin tärkeimmäksi säännöksi nousee juuri tämän muistaminen.
   Rukoukseni on, että Jumala tekisi työtään meidän kauttamme ja myös meistä huolimatta. 

Isoset nuorentavat
ohjaajaa

Onnistuneen leirin salaisuus on isoset. Ilman heitä en lähtisi leirille.
   Minulle isoset ovat muutakin kuin käteviä apulaisia. He ovat työkavereita. Nauran vedet silmissä, kun suunnittelemme leirin iltaohjelmaa Suomen isoskauppakeisarista.
   Vuosikymmenet välillämme katoavat ja unohdan, että olen täti-ikäinen kalkkis. Nuoruudessa on jotain kaunista ja saavuttamatonta.
   Ei nuortenkaan elämä ole aina helppoa. Mutta he eivät jossittele, eivätkä epäile tulevaisuuden mahdollisuuksia. Joku sanoisi, että se on naiivia. Minä näen sen kykynä elää hetkessä.

Illan rauha hiipii
maahan meluisaan

Leirin puolivälissä askel jo painaa. Lähden hetkeksi oman huoneen hiljaisuuteen lepäämään. Kello näyttää seitsemää, kun vääntäydyn sängystäni ylös jatkamaan leiripäivän loppuun.
   Jäljellä on vielä yksi oppitunti, iltaohjelma, palaveri ja iltalaulut.
   Normaalisti tähän aikaan päivä kääntyisi nukkumaanmenoa kohti, mutta minulla on vielä pienoinen työpäivä edessä.
  Illalla nuoret odottavat iltalaulua sängyissään. Laulun jälkeen toivotamme hyvää yötä. Tällä kertaa mukana riimittelemässä on leirimme kanttori. ”Hyvää yötä kullanmurut, meidän pienet pullanmurut.    Heittäkää jo kaikki surut, kohta soivat kirkonurut.”
   Huoneista kuuluu vastaus: ”Hyvää yötä!” 
   Onneksi leirillä on yövalvoja. Hän on tärkeä, jotta me työntekijät jaksaisimme leirin loppuun saakka. 

Leiri on
työn suola

Leiriviikon päätyttyä ajatus kulkee hitaasti. On tavallista, että leirin jälkeen seison ostoskärryineni tukkeena lähimarketin käytävillä. Tällä kertaa meinaan jäädä autollani muun liikenteen jalkoihin. 
   Katson loskaista tietä, ostoksille kiiruhtavia ihmismassoja ja keskisormea, joka heiluu ohiajavan auton ikkunassa. Hetken aikaa kaipaan takaisin leirikuplaani.
   Leiri on aina oma pieni maailmansa, yhtä aikaa todellinen ja epätodellinen. Työpaikkana se on sekä kiehtova että kuluttava.
   Leirielämää on pakko saada kokea. Sopivin väliajoin ja pieninä annoksina se on nuorisotyön suola. 

MARIA POHJOLA

Millaisia leirimuistoja sinulla on? Yllättikö jokin jutussa sinut?
Anna palautetta jutusta täällä

PS: Jos haluat jakaa jutun, kopioi sivun osoite ja liitä se esimerkiksi Facebookissa tilapäivitykseesi. Linkki syntyy automaattisesti.

Artikkeli on osa lehteä 11/2016