Kotikirkko löytyi Tuirasta

7.4.16

Lankalauantain tapahtumat Ylivieskassa saivat miettimään omaa suhdettani kirkkoon rakennuksena. Mikä on minun kotikirkkoni? Kuinka suuri menetys olisi kotikirkon tuhoutuminen?
   Lapsuuden kotikunnassa on kolme kirkkoa: vanha ja iso kirkko sekä 1970-luvulla rakennettu seurakuntatalo. Valtaosa pienen lappilaisseurakunnan tilaisuuksista pidetään seurakuntakeskuksessa, joka on olemukseltaan marmoripintainen laatikko, luotaantyöntävän kalsea.
   En ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi seurakuntakeskuksessa.
   Vanhaa kirkkoa käytetään vähän ja etupäässä kesäisin. Komean ison kirkon käyttöä säätelevät isot lämmityskustannukset.
   Tähänastisen elämäni aikana olen asunut viidellä paikkakunnalla. Lapin kaupunkien kirkot eivät ole sykähdyttäneet, vaikka Kemin komea kirkko remontoitiinkin kaupungissa asuessani.
   Kymmenen vuoden Oulussa asumisen jälkeen löysin kotikirkkoni Tuirasta. Lääninarkkitehti Harald Andersinin suunnittelema rakennus on kansallisromanttisen viehättävä.
   Valkoiseksi maalatut hirsiseinät, tumma puukatto, punatiiliset pylväät ja Paavo Leinosen lasimaalaukset tekevät kirkosta kodikkaan. Kirkkosaliin mahtuu 240 ihmistä, joten se on juuri sopivan kokoinen, ei suuren suuri, muttei liian pienikään.
   Kirkkosalin katosta roikkuvassa votiivilaiva Toivossa yhdistyvät Oulun merellinen historia ja kristillinen ajatus vaelluksesta kohti ikuisuutta. Alkuperäinen Toivo-laiva oli suurin Oulussa rakennettu purjelaiva.
   Tuiran kirkko on alun perin rakennettu rukoushuoneeksi vuonna 1916. Kirkoksi se vihittiin vuonna 1966.  Laajennusosa valmistui 1967 ja nykyisen muotonsa se sai 1992, kun kirkkosalia palautettiin alkuperäiseen asuunsa.
   Tuiran kirkko ei ole luotaantyöntävän suuri ja komea, vaan se on puoleensavetävän pieni ja kaunis. Juuri sopiva minulle.

Artikkeli on osa lehteä 12/2016