”Meillä on ollut hyvä elämä”

20.4.16

Ensi keskiviikkona oululaiset Alpo Huikuri ja Eino Kaitera pukeutuvat tummiin pukuihinsa heti aamusta: he laulavat Oulun sotaveteraanikuorossa, joka esiintyy kansallisen veteraanipäivän valtakunnallisessa pääjuhlassa Ouluhallissa.
   Huikuri ja Kaitera ovat itsekin sotiemme veteraaneja. Sotaan oli lähdettävä jo nuorena.
   – Poikiahan me vielä olimme, lapsia melkein. Isänmaan asialle mentiin kun käskettiin, mutta liian varhain me sinne jouduimme, Kaitera sanoo.
   – Tytöt oli juuri ruvenneet näyttämään näteiltä, kun meidät vietiin sotaan, Huikuri naurahtaa.
   Alpo Huikuri osallistui jo 16-vuotiaana talvisotaan Haukiputaan suojeluskunnan poikaosastossa.
   Eino Kaitera lähti 17-vuotiaana ilmavoimien alokaskoulutukseen ja sen jälkeen täydennyslentolaivueeseen numero 17.
   – Huolsimme sotatoimialueella lentokoneita lentokonemekaanikkojen kaverina ja vartioimme venäläisiä vankeja.
   Huikuri näyttää sotilaspassiaan ja lukee:
   – ”Osanotto taisteluihin: Uhtuan ja Kannaksen suunnalla. Tornion, Rovaniemen ja Kittilän suunnilla”.
Huikuri palveli tykistön tulenjohdossa puhelinmiehenä. 
  – Joka toinen viikko oltiin etulinjassa, joka toinen viikko levossa. Ei sinne etulinjaan saatu aina ruokaakaan.
   Kaiteran kannalta sota loppui hiukan liian aikaisin:
   – Olin menossa lennostoon Kauhavalle. Mulla oli jo paperit kourassa, kun ruvettiin puhumaan rauhasta. Kaikki meni sekaisin, minäkin nakkasin paperit nurkkaan ja palasin härkävaunussa siviiliin. Kauhavalla minut olisi ehkä koulutettu lentäjäksi.

Sodan voi käsittää
vain itse sen kokenut

Talvisotaan 1939–1940, jatkosotaan 1941–1944 ja Lapin sotaan 1944–1945 osallistui yhteensä noin 600 000 miestä ja 100 000 naista.
   Veteraanin tietävät, että sotaa ei voi täysin käsittää, ellei sitä ole itse kokenut.
   Miehet pystyvät puhumaan sotavuosien kovistakin paikoista. Huikuri osoittaa vasenta poskeaan:
   – Ihantalassa ryssä ampui posken auki. Ottaanhan se tarkoitti osua – ja montaa poikaa osuikin.
   Miesten mukaan olisi hyvä, jos nuoremmatkin polvet tietäisivät, mitä sota on.
   – Pitää esimerkiksi ajatella, miten puhua naapurista, ettei mene välit huonoksi. Presidentti Niinistö sai kyllä Venäjän kanssa aikaan hyvän sopimuksen pakolaisasiassa, kunnioitan häntä siitä, Huikuri sanoo.
   – Jos rähinä tulisi, Suomi olisi huonossa jamassa, Kaitera arvioi.
Miehet kokevat, että veteraanien arvostus ei ole kummoinenkaan.
   – Emme me mitään erityisiä huomionosoituksia odotakaan. Olemme tyytyväisiä, kun olemme saaneet elää hyvän elämän. Olemme saaneet elää maailmankaikkeuden kenties parhaan ajanjakson. Sodan jälkeen talous lähti nousuun, hyvinvointi lisääntyi, ihmisille riitti töitä, Huikuri sanoo.
   Kaitera arvioi, että elintaso tästä tuskin enää nousee.
   – Nykypolvi ei löydä paljoa kiitollisuudenaiheita. Tyytyväisyys ja yhteishenki ovat vähissä, vaikka rauha ja hyvinvointi ovat nykyisille sukupolville itsestään selviä, Kaitera sanoo.
   Hänestä nuoremmat polvet saisivat jättää turhasta nurisemisen sikseen, onhan esimerkiksi koulutus nykyään ilmaista.
   – Meidän on pitänyt maksaa lapsiemme koulutuksesta tuhat markkaa lukukaudesta. Nyt nousee hirveä haloo, jos opintotukia pikkuisen aiotaan leikata, Huikuri jatkaa.

Työelämän kautta
kiinni arkeen

Miesten omassa lapsuudessa ja nuoruudessa kaikesta oli pulaa.
   – Perheenäidit joutuivat keksimään suuhunpantavaa tyhjästä. Lastenkin piti hankkia rahaa. Joulun aikaan esimerkiksi haettiin kortteja tukkuliikkeestä ja kierrettiin myymässä ovi ovelta, Kaitera muistaa.
   Huikuri vei veljensä kanssa kouluun mennessään ruokatarvikkeita kulkutautisairaalaan, kotiin palatessa he kävivät tekemässä sairaalalle polttopuita.
   – Meidän sukupolvellamme on ollut varaa antaa lapsille ehkä liiankin paljon, olemme tainneet opettaa heidät helppoon elämään, Huikuri tuumii.
   Sotavuodet eivät katkeroittaneet miehiä.
   – Kyllähän me menetimme sodassa nuoruuden, se ihanimman ajan elämässä, sanoo 2 vuotta, 10 kuukautta ja 8 päivää palvellut Huikuri.
   – Mutta oli se riemua, kun pääsi elävänä pois! Viikonloppuisin pidettiin nurkkatansseja – otettiin takaisin nuoruutta.
   Vähitellen nuoret miehet pääsivät arkeen kiinni.
   Korsussa sähköasentajan tutkinnon Kansanvalistusseuran kirjekurssina suorittanut Huikuri sai töitä muun muassa sähköliikkeestä ja perusti Suomen ensimmäisen autovuokraamon. Kaitera pääsi puutyöpajan ja autokorjaamon asiapojaksi, sepän apulaiseksi, autokorjaamoon ja autonasentajaksi.    Sittemmin hän omisti oman korjaamon.
   – Nyky-yhteiskunnassa ei enää tahdo olla töitä, joita kuka hyvänsä voisi tehdä. Tekniikan kehitys on vienyt ihmisiltä työt, Kaitera suree.

Tenori, basso ja
Veteraanin iltahuuto

Kuorotoiminta on miehille rakas harrastus. Yli 60 laulajan veteraanikuorossa Kaitera laulaa ykköstenoria, Huikuri ykkösbassoa.
   Yksi suosikkikappaleista ohjelmistossa on Veteraanin iltahuuto, jota on kuvattu veteraanipolven testamentiksi. Miehet ovat samoilla linjoilla.
   Sotiemme veteraaneja on elossa vajaa 22 000. Heidän keski-ikänsä on jo 91 vuotta. Huikuri täyttää kesällä 93 vuotta, Kaitera syksyllä 90 vuotta.
   Kuorolaisista neljä on sotaveteraaneja. Muut laulajat ovat nuorempia miehiä: sota-ajan lapsena kokeneita, veteraanien poikia, sotaveteraanijärjestön kannattajajäseniä.
   Rannalle himmeän lahden aurinko laskenut on. Kutsu jo soi iltahuudon, taakka jo laskettu on.  Taattoa muista sa silloin, askel jo uupunut on, lapset ja lastemme lapset, teidän nyt vuoronne on. Hoivatkaa,   kohta poissa on veljet, muistakaa heille kallis on maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa!
   – Aluksi tuli itsellekin kyyneleet silmiin  sitä esittäessä, Huikuri tunnustaa.

MINNA KOLISTAJA

Artikkeli on osa lehteä 14/2016