Mikä heitä auttaa?

27.4.16

Harmaus on nielaissut kaikki värit. Vettä sataa kaatamalla, mutta narulla roikkuu pyykkejä ja piha-aidalla tuuletetaan peittoja. Savivelliksi sulaneen pihamaan keskellä nököttää pyörätuoli.
   Olen suomalaisen lähetystyöntekijäpariskunnan kanssa pienen unkarilaisen kylän laidalla. Koputamme romaniperheen kodin ovelle.
   Sisällä hella lämmittää mukavasti ja antaa vastalääkettä koleuteen. Tuvassa leijailee paksu tupakansavu.   Torakka juoksee virkkuna pitkin ovenkarmia. Katonrajaan kiinnitetystä televisiosta kaikuu visailuohjelman ääniä.
   Talon emäntä on leskirouva Tündi. Hän tervehtii meitä itkuisin silmin. Aviomies kuoli jokin vuosi sitten, nyt hän on omillaan.
   Vedet katkaistiin maksamattomien laskujen vuoksi jo syyskesällä. Laskuista on vaikea ottaa selvää, kun ei osaa lukea.
   Vesi haetaan naapuritalon kaivosta pyörätuolin ja muovitynnyrin kanssa.
   Talossa elää neljä sukupolvea. Perheeseen kuuluu nuori yksinhuoltajaäiti Diana kahden lapsen kanssa, mies neljättä vuotta vankilassa. Kuuromykkä nuorimies Patrik, joka pitää huolta hevosesta. Lapset, jotka tepastelevat kuraisella lattialla avojaloin. Tuvan nurkassa on väsynyt vanha mies, vuodepotilas.
   Heillä on tämä hetki tänä sateisena päivänä, tämän tuvan turvissa ja tämän lieden lämpimässä. Tulevaisuutta ei ole näköpiirissä.
   Rupattelemme. Ennen lähtöä rukoilemme. Lähetystyöntekijät lupaavat selvitellä vesilaskua ja tulla uudestaan ajan kanssa.
   Mietin, mitä pitäisi tehdä. Lahjoittaa ruokaa? Vaatettaa lapset? Opettaa vanhempi polvi lukemaan vai saarnata Sanaa?
   En keksi muuta vastausta kuin kokonaisvaltainen lähetystyö. Se on elämistä evankeliumina: rinnalla kulkemista ja auttavan käden ojentamista. Se on myös uskoa ihmiseen ja uskoa Jumalaan, joka näkee jokaisessa ihmisessä jalokiven.

LASSI MÄKINEN

Artikkeli on osa lehteä 15/2016