Aineesi olisi lähtenyt ällänä, mutta siitä puuttui henkilökohtainen vakaumus.
Kahdeksantoistavuotias minä katsoi äidinkielen opettajaa mitään ymmärtämättömin silmin. Mielessä oli vain yksi ajatus: onneksi on toinen mahdollisuus kirjoittaa. Toisesta aiheesta.
Vuosikymmenien päästä sain toisenkin toisen mahdollisuuden: pääsin rakentamaan henkilökohtaista vakaumusta. Tuotos ei taatusti saisi ällää. Se on kovin epämääräinen ja muuttaa muotoaan jatkuvasti.
Tietoisen uskon tien ensiaskeleilla minulla oli onni kohdata viisas ja lempeä ihminen. Tämä seurakunnan työntekijä ei tarjoillut valmiiksi pureskeltuja opinkappaleita vaan laskeutui vierelleni, minun tasolleni kulkemaan, ihmettelemään, kysymään, eksymään ja löytämään.
Sitä uskoni tekee edelleen. Se yhä ihmettelee, kysyy, eksyy ja löytää.
Vaikein kysymys minulle on ollut oppi, jonka mukaan jotkut pelastuvat mutta toiset eivät. Sitten luin jostakin, että kaikkivaltiaalla on valta armahtaa vaikka kaikki. Mikä helpotus oli tajuta, että Jumala on Jumala, vaikka me mitä Hänestä ajattelisimme.
Sanakirjan mukaan vakaumus on varma, vakaa käsitys. Tarkemmin ajateltuna, kuka on sanonut, että sellainen täytyy olla? Eihän tässä arvosanoja olla suorittamassa. Ehkä pelkkä usko riittää?
Me ihmiset olemme erilaisia ja uskommekin on erilainen. Joku nauttii riippuliidosta ja benji-hypyistä. Toinen haluaa pitää jalkansa tiukasti maan kamaralla. Joku ehkä tuntee olonsa kotoisimmaksi pienessä mukavassa kuopassa.
Oma rohkeuteni rajoittuu ajatusten tasolle – mutta niissä sitä sitten piisaakin. Jos vakaumukseni olisi kovin tarkasti rajattu, epäilen, että menettäisin jotain: jatkuvan etsinnän sisäisen palon, ajatusten leikin ja lennon.
Kiitän niistä lahjoista ja yritän olla kadehtimatta heitä, joilla on varman vakaumuksen mukanaan tuoma turvallisuuden tunne.
Riittääkö pelkkä usko?
14.4.16