Kiimingissä rippikouluun kuuluu arkidiakonian opettelu. Emilia Turves ja Janette Schönberg leipoivat palvelutehtävänään pullaa Alpo Leppälälle. Kuvat: Minna Kolistaja

Arjen diakonia tutuksi

16.5.16

Esimerkiksi leivonta, polttopuiden kantaminen tai kaupassakäynti voi Kiimingissä olla rippikoululaisen palvelutehtävä

Kiiminkiläinen Alpo Leppälä miettii, mistä löytäisi oman rippikuvansa vuodelta 1939.
   Samaan aikaan keittiössä häärää kaksi rippikoululaista rippikouluun kuuluvan  palvelutehtävän parissa.
Ei kulu enää kuin hetki, kun Leppälän kotona leijailee tuoreen pullan tuoksu.
   – Mukavaa, että nuoria käy. Rippikoululaisia meillä kävi kerran aikaisemminkin. Silloin kymmenkunta nuorta haravoi pihaa ja leipoi, Leppälä muistelee.
   Myös Janette Schönberg ja Emilia Turves pitävät pientä palvelutehtävää ja siihen kuuluvaa kohtaamisen ajatusta mukavana.
   Paikka tehtävään löytyi helposti: Alpo on Janetten isopappa, isän äidin isä.

Rippikoululaisesta
kohti aikuisuutta

Tytöt lähtevät rippileirille Suvelan leirikeskukseen kesäkuun alussa, heti koulujen päätyttyä.
   92-vuotias Leppälä muistaa oman rippikouluaikansa kirkkaasti.
   – Siihen aikaan 1930-luvulla ei pidetty rippileirejä, vaan rippikoulua käytiin päiväsaikaan pappilassa, kaksi viikkoa syksyllä ja kaksi viikkoa keväällä. Juhannuksena 1939 pääsin ripille. Oli oikein hieno ja lämmin kesäpäivä. 
   Eräänlainen poikasesta aikuiseksi pyörähtäminen, sellaiseksi Leppälä kuvailee ripille pääsyään.
   – Vissiin se aikuisuus siitä alkoi, koska äiti ei päästänyt kylille lauantaisin eikä sunnuntaisin ennen kuin oli rippikoulu käytynä.
   Emilia ja Janette ajattelevat rippikoulua yhtenä etappina matkalla kohti aikuisuutta.

Arkidiakonia on
osa rippikoulua
Kiimingissä rippikoululaiset ovat toteuttaneet palvelutehtävän jo vuosikausien ajan.
   – Rippikouluun on meillä kuulunut arkidiakonian opetusta aina, sanoo nuorisotyönohjaaja Aulikki Rinta-Sänttiä.
   Takavuosina diakoniatyöntekijä etsi vanhuksia, joiden luo ryhmä rippikoululaisia kuljetettiin auttamaan.  Aiemmin käytiin esimerkiksi vanhusten palvelukeskuksessa ulkoiluttamassa ikäihmisiä.
   – Kymmenen viime vuotta ideana on ollut käydä tekemässä arjen diakoniaa lähipiirissä: isovanhempien luona, naapurissa, apua kaipaavassa lapsiperheessä.
   Paikan hommaa rippikoululainen itse, tarvittaessa Rinta-Säntti tai seurakunnan diakoniatyöntekijä auttaa löytämään apua tarvitsevan.

Palvelutehtävästä
voi alkaa ystävyys
Moni 15-vuotias elää melko itsekeskeistä elämää. Palvelutehtävä on havaittu hyväksi asennekasvatukseksi.
   Palvelutehtävällä halutaan hoksauttaa, että pienilläkin asioilla voi olla toisille suureksi avuksi.
   On rippikoulun kertaluonteisesta palvelutehtävästä poikinut pidempiäkin ystävyyssuhteita.
   – Esimerkiksi poika, joka kantoi eräälle mummolle polttopuita palvelukorttiin merkinnän saadakseen, jatkoi halkojen kantamista vielä viisi vuotta rippikoulun jälkeenkin, Rinta-Säntti mainitsee.
   – Yhdet palvelutehtävän teosta iäkkään pariskunnan luota palanneet kertoivat, että ”ei me ehditty auttaa paljon yhtään kun me vaan puhuttiin ja puhuttiin”.  Mutta ehkä puhuminen olikin juuri sitä, jota vanhukset sillä kertaa kaipasivat.

MINNA KOLISTAJA

Anna palautetta jutusta täällä

VINKKI: Voit jakaa jutun sosiaalisessa mediassa kopioimalla jutun osoitteen ja liittämällä sen esimerkiksi Facebookissa tilapäivitykseesi, jolloin linkki syntyy automaattisesti. Sen jälkeen osoitetekstin voi pyyhkiä pois, ja kirjoittaa oman tilapäivityksen.

Artikkeli on osa lehteä 17/2016