Ettei yksikään hukkuisi

11.5.16

Siitä asti, kun ensimmäiset pakolaisveneet alkoivat vajota Välimereen, olen usein ajatellut otsikon lausetta: ”Ettei yksikään hukkuisi”.
   Sanat ovat Raamatusta. Lause on tuttu ainakin niille, jotka ovat kuulleet sen hengellistetyn tulkinnan: Jumalan tahtona on, ettei kukaan ihminen joutuisi helvettiin, vaan pääsisi taivaaseen.
   En ole kuitenkaan ajatellut viime aikoina tuon lauseen äärellä taivaita tai helvettejä, vaan maanpäällistä elämää ja siihen liittyviä vastuita. Olen ajatellut, että kun Raamatun viestiä hengellistää liian kauan, viesti muuttuu sanahelinäksi.
   Oman ja kaverin sieluntilan symbolisesta tarkkailusta uhkaa tulla niin pikkutarkkaa ja itseään ruokkivaa puuhastelua, että lähimmäisen henkeä ja terveyttä uhkaavat asiat jäävät sen varjoon.
   Mutta hukkumisessa ei ole mitään symbolista.
   Kun kääntää selkänsä hädälle, on turha vedota siihen, että omassa elämässä on vaikeaa ja että tärkeintä on huolehtia oman sielunsa autuudesta lähimmäisen yksityiselämää moralisoimalla.
   Tekopyhyys asuu näennäisessä hyvyydessä ja nöyryydessä.
   ”Ettei yksikään hukkuisi” tarkoittaa sitä, että meidän tulee tehdä yksittäisinä ihmisinä ja valtioina kaikkemme, ettei yhtään lasta kuole sotaan tai huku sitä paetessaan.
   Meille kuuluu sekin, kun jalaton ja alkoholisoitunut lähimmäinen pyytää kolikkoa.
   Lapsen voi pelastaa antamalla pelastusliivin, kuivaamalla vaatteet ja antamalla ruokaa. Kadulla kolikkoa pyytävää ihmistä on kohdeltava ystävällisesti ja kunnioittavasti.
   Kukaan ei tiedä, milloin välittäminen on myöhäistä. Huomenna ei ojentuvaa kättä ehkä enää ole, eikä kenties pelastusliiviä kaipaavaa lasta. Ei ehkä ole sinua eikä minuakaan.
   Tänään on kuitenkin tämän päivän tarpeet ja pyynnöt. Jokapäiväinen leipämme.

REBEKKA NAATUS

Artikkeli on osa lehteä 17/2016