Toukokuun kolmas sunnuntai on kalenterissamme kaatuneitten muistopäivä. Sitä vietetään niin vuoden 1918 sodassa kuin vuosien 1940–1945 sodissa kaatuneiden sekä myös rauhanturvatehtävissä kuolleiden yleisenä muistopäivänä.
Muistopäivä huomioidaan jumalanpalveluksissa, sankarihaudoille järjestetään kunniakäyntejä ja monin paikoin pidetään myös erityinen kansalaisjuhla. Seurakunnat ovat yleensä näissä juhlajärjestelyissä keskeisesti mukana.
Ensimmäisinä vuosikymmeninä kaatuneitten muistopäivänä huomioitiin erityisesti sotaleskiä ja heidän läheisiään. Nyt heidän joukkonsa on käynyt jo pieneksi, mutta sotaorpoja ja heidän läheisiään on joukossamme edelleen paljon. Se muistuttaa meitä kaikkia siitä, että sodan varjo on pitkä.
Kaatuneitten muistopäivää voi luonnehtia kansalliseksi surutyöksi. Se vakiintui 1970-luvulla myös yleiseksi liputuspäiväksi. Silloin lippu laskettiin osaksi aikaa puolitankoon suruliputuksen merkiksi. Tästä tavasta luovuttiin vuonna 1995 ja siirryttiin normaaliin liputuskäytäntöön. Surutyö jäi näin taka-alalle.
Vuosien vieriessä kaatuneitten muistopäivä koskettaa henkilökohtaisesti entistä vähäisempää joukkoa, mutta sitä tärkeämmäksi tulee sen viesti yleisellä tasolla. Päivä on muistuttamassa erityisesti meille sodan jälkeen syntyneille, että kansallisesta vapaudestamme on jouduttu maksamaan kallis hinta.
Sota-ajan kokeneiden elämäntarinoissa on meille arvokasta henkistä pääomaa: Miten koettelemuksissa kestetään, voitetaan vaikeudet, käydään työhön ja jälleenrakennetaan.
Sota-ajan kokeneet eivät ihannoi sotaa. He rakastavat rauhaa.
Veteraanin iltahuudon kertosäkeessä meille annetaan tehtävä: Himmetä ei muistot koskaan saa.
HANNU OJALEHTO