Oulun merimieskirkkoon etsitään uutta työntekijää
Vettä sataa ja maa on valkeana, ei lumesta vaan talkista. Hollantilainen rahtilaiva Imke kelluu Oritkarin satamassa. Sataa reippaasti, mutta kannella voi havaita muutaman keltaisiin huomioliiveihin pukeutuneen hahmon.
Oulun merimieskirkon ainoa työntekijä, satamakuraattori Antti Härö nousee autosta ja heilauttaa heille kättään.
– Hello! hän huikkaa englanniksi.
Härö kiipeää laivaan kaiteen yli ja vaihtaa muutaman sanan filippiiniläisten merimiesten kanssa.
– Imken miehistö on siitä hieno porukka, että he tekevät juttuja yhdessä, ilman rajanvetoja päällystön ja miehistön välillä. Eilenkin he olivat kaikki kahdeksan kirkolla, Härö kertoo välillä suomeksi.
Kun lastaushommat kutsuvat miehistöä, Härö jatkaa kohti laivan keulaa. Vastaan tulee nuori mies, laivan kadetti Jaco Hardenbol.
– Tervetuloa, kamala ilma täällä. Menkäähän sisään, hän viittoo.
Hardenbol joutuu lähtemään, mutta komentosillalla ottaa Härön vastaan laivan kapteeni Arjen Fransen. Oulun satama on Fransenille tuttu, sillä takana on 17 vuotta töitä Itämeren alueella.
Härön ja Fransenin juttu polveilee jäätilanteesta kielten murteisiin ja suomalaisnimien hankalaan ääntämiseen sekä laivan arkeen.
Kapteeni on kuullut, että Antti Härö on vaihtamassa työpaikkaa. Hän kysyykin suoraan: Jäätkö kaipaamaan työtäsi?
– Joo. Ja nyt kun olen pääasiassa puhunut englantia, niin onhan siinä pelkässä suomenkielessä opettelua, Härö naurahtaa.
Menossa on Härön viimeinen viikko merimieskirkon palveluksessa. Toukokuussa hän aloittaa Rovaniemen seurakunnassa päihde- ja kriminaalityön diakonina.
– Kai tämä jonkinlaista muutoksenkaipuuta oli, Härö toteaa.
Syvemmälle aiheeseen ei ehditä, sillä on aika suunnata merimieskirkolle, jossa Härön pitäisi jo olla avaamassa ovia. Kapteeni Fransen kättelee ja toivottaa kaikkea hyvää.
Vierailu jokaiseen
sataman laivaan
– Tätä se on parhaimmillaan. Laiva, jossa ihmiset juttelevat ja jonne on tervetullut, Härö toteaa auton rattiin palattuaan.
Ajamme merimieskirkon logolla varustetulla autolla pitkin konttirivistöjen välissä kierteleviä teitä. Taustapeilissä heiluu puisella enkelillä varustettu kaulanauha.
Oulussa merimieskirkon ovet ovat auki arki-iltaisin kello 18–22. Paikalla on joko työntekijä tai joku vapaaehtoisista.
Suomen Merimieskirkolla on kahdeksan toimipistettä Suomessa. Härön mukaan jokainen toimipiste on hieman erilainen, koska toiminta muotoutuu pitkälti työntekijänsä näköiseksi.
Merimieskirkon työntekijöiden, satamakuraattorien, tehtävänä on olla tukena ja turvana laivojen miehistöille ja sataman työntekijöille. He ovat usein kirkon tai sosiaalialan ammattilaisia.
Laivakäyntien lisäksi työhön kuuluu monenlaista asiakaspalvelua merimieskirkolla.
Härö toivoo, että hänelle löydetään pian seuraaja. Kuka ikinä hän onkin, joustavuutta tarvitaan.
Periaatteena on käydä jokaisessa laivassa, joka satamaan tulee. Usein vasta iltapäivästä tietää, millainen työpäivä on tulossa.
– Tasapainon löytäminen työn ja vapaa-ajan välillä on ollut haasteellista, Härö myöntää.
Netti on kaventanut
sosiaalisuutta laivalla
Merenkulun maailma on muuttunut Antti Härön mukaan paljon vuosien varrella.
Aiemmin väki tuli laivoilta kirkolle ja siellä vietettiin iltaa. Nykyisin merimiehet käyvät yhä useammin hakemassa vain prepaid-kortteja, joiden avulla he saavat nettiyhteyden kotimaahan.
– Nyt heistä pitää monesti oikein ällyyttää juttua irti, Härö naurahtaa.
Laivallakin sosiaalinen kanssakäyminen voi olla minimissä.
– Otetaan se ruokatarjotin mukaan ja mennään omaan hyttiin koneen äärelle.
Härö on havainnut tilanteen myös itse, sillä hänen työnkuvaansa ovat kuuluneet myös seilaukset.
Laivakuraattorina hän on 4–6 kertaa vuodessa, reissujen pituus vaihtelee muutamasta päivästä pariin viikkoon.
– Se, että saa yhteyden perheeseen ja sukulaisiin, on hyvä asia. Mutta netti tuo myös ne huonot uutiset kotoa. Niiden käsittelyyn kaivataan juttuseuraa. Sitä varten me olemme.
ELSI SALOVAARA