Hullu sä et ole, mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan. Hiljaa nyt mennään, mut henkiin sä jäät.
Laulaja, lauluntekijä Janna Hurmerinta laulaa asiaa.
Meille on ujuttautunut jostakin ihanne, jonka mukaan ihmisen tulisi olla kuin tehokkaasti toimiva kone tai uupumatta tikittävä sveitsiläinen kello. Myös romahtaminen pitäisi tehdä kontrolloidusti.
Pitääkö vaikeudetkin kohdata niin, että romahtaa vain vähän? Täytyykö kaikesta päästä yli mahdollisimman tehokkaasti?
Ei tietenkään. On normaalia, että suree, ahdistuu, vihaa, sekoaa, masentuu.
Yhdeltä on kuollut lapsi, toiselta pappa tai hamsteri. Kolmas on sairastunut tautiin, joka ei tapa mutta kulkee matkassa loppuelämän. Neljännen elämä on ollut oikea surullisten tapahtumien sarja. Viidennellä näyttää olevan kaikki hyvin, mutta moni ei tiedä, että aamuöisin hän herää sydämensä jyskytykseen ja pelkoon: tunteeseen, että tukehtuu juuri nyt.
Eihän ryhdytä vääntämään siitä, kenellä heistä on suurin oikeus ahdistukseen, suruun ja sekoamiseen?
Se, mitä seuraavaksi sanon, voi kuulostaa laimealta: meillä kaikilla on oikeus kaikkiin tunteisiin. Oikeastaan oleellisempaa kuin huomata, että jokaisen elämään mahtuu monenkirjavia tunteita, on kysyä: Mikä kiskoo sinua pinnalle, kun vajoat? Kun sinulla on vaikeaa, mikä vie sinua kohti valoa edes hiukan?
Soitatko jollekulle tai johonkin? Kenties lähetät viestin. Ehkä lähdet kävelylle tai uimaan tai menet metsään. Otat itsestäsi selfien – kuvan, jossa näytät reippaalta.
Voi olla, että makaat sohvalla kykenemättä nousemaan, kunnes koira päättää viedä sinut lenkille.
Puhutko? Oletko hiljaa saunanlauteilla kaverin vieressä? Pyydätkö apua? Rukoiletko?
Entä miten sinä ojennat kätesi, kun ihminen lähelläsi putoaa?
Mikä kiskoo pinnalle?
7.6.16