Päivän työ

7.6.16

Vs. sairaalapastori Juha Tahkokorpi keskusteli surusta ja toivosta mielenterveyskuntoutujien kanssa

Työpäivä alkaa aamulla sairaalapappien neuvotteluhuoneesta. Vaihdamme kuulumiset työkavereitten kanssa ja otan vuorostani haltuuni päivystyspuhelimen. Sairaalapapeilla on ympärivuorokautinen päivystys.
   Aamupäivällä valmistelen tulevia ryhmiä. Lounaan jälkeen lähden vetämään mielenterveyskuntoutujien ryhmää.
   Tänään puhutaan surusta ja toivosta. Aihe herättää vilkasta keskustelua. Joskus joku ryhmäläisistä haluaa keskustella kanssani myös kahden kesken.
   Iltapäivällä ohjelmassa on toinen ryhmä psykiatrisella osastolla. Keskustelemme ja laulamme virsiä. Tänään ryhmässä myös hiljennytään musiikkia kuunnellen.
   Sitten pirahtaa päivystyskännykkä. Teho-osastolta soitetaan. Sairaalapappi on usein myös kriisityöntekijä. Tukea annetaan tarpeen mukaan niin potilaille ja omaisille kuin myös sairaalan henkilökunnalle.
   Yhteistyö hoitohenkilökunnan kanssa on tärkeää ja pyynnöt potilaiden luokse tulevat usein juuri hoitajien kautta. Keskustelun ohella rukoushetket sairaiden ja kuolevien luona sekä saattohartaudet ovat keskeinen osa työtäni. 
   ”Normipäivää” ei sairaalapapin työssä ole. Tilanteet tulevat usein nopeasti.
   Parasta työssä ovat kohtaamiset ihmisten kanssa. Ne tuntuvat hyvin merkityksellisiltä. Rinnalla kulkeminen on työn ydintä. Sielunhoidollisia keskusteluja huomaan käyväni merkittävästi enemmän kuin aiemmin seurakuntapappina.
   Sielunhoidolle on myös riittävästi kiireetöntä aikaa. Sairaus pysäyttää ja synnyttää monenlaista puhumisen tarvetta. Sairaalassa kynnys papin kohtaamiselle on matala.
   Sairauden ja kuoleman maastossa kulkeminen on tietysti välillä raskasta. Kokemus työn merkityksellisyydestä antaa kuitenkin voimaa jaksaa. Olen myös yrittänyt pitää mielessäni vanhemman kollegan viisaan ohjeen: ”Pitää muistaa itse elää.”

Artikkeli on osa lehteä 18/2016