Muhoksen vs. seurakuntapastori Soile Tuusa etsi hautajaisissa nenäliinaa kuivatakseen kyyneleensä.
Olin pyhäaamuna matkalla Muhoksen kirkkoon. Kiireinen viikko oli sisältänyt laitoshartauksia, kasteita, hautajaiset, seurat ja kokouksia. Olin saanut tehtäväkseni sijaistaa kirkkoherraa loman ajan.
Vastuu piti nöyränä ja muistui mieleeni katsellessani aamuvarhain joutsenia. Viikon työt tuntuivat sujuneen, mutta nyt koin heikkoutta. Epäröin, miten päivä menisi.
Seurakunnan kanssa vietetty messu yhdisti ja vahvisti. Iloitsin siitä, että kanssani palvelivat suntio, kanttori ja luottamushenkilö.
Ikäihmisten kuoro lauloi kauniisti messussa.
Palasin kotiin ruokailemaan. Poika pelasi turnausta Oulussa, mutta muu perhe vietti kotona vapaapäivää.
Iltapäivän hautajaisten kaunis musiikki puhutteli minua. Kaivoin albasta nenäliinan ja kuivasin silmiä. Toivoin, että valitsemani tekstikohdat lohduttivat omaisia.
Kohdatessani kirkkoon tullessani omaiset olin miettinyt toimituskeskusteluiden tärkeyttä luottamuksen syntymiseksi ja tilaisuuden onnistumiseksi.
Koin etuoikeudeksi kuunnella ihmisiä, kulkea rinnalla kasteperheen ja morsiusparin ilossa sekä saattoväen surussa. Joskus kohtaamisista on syntynyt vuosien yhteydenpito.
Siunaussanojen jälkeen katselin levollista hiekkaristiä arkulla: ajan vaikeudet olivat vainajalta ohi.
Saavuin pyhäiltana kotiin laulaen muistotilaisuuden virttä. Halatessani 9-vuotiasta hän torui minua hymyillen: äiti, aina sä teet töitä kotona.
Papin lapselle virsi oli äidin työtä.
Virrellä kiitin Herraa siitä, että Hänen voimansa ilmenee heikkoudessa, mistä Paavalikin puhui.
Iltaa vastaanotin valmistellen töitä ja lenkkeillen mieheni kanssa metsässä.