Olimme huhtikuun lopulla ukkoporukalla hiihtelemässä Koilliskairassa, Kemihaarassa. Retki meni kaikin puolin hyvin. Saimme hiihdon lisäksi saunaterapiaa, lähdevettä, aurinkoa, irtautumista arjesta – sekä tietysti Luojan suurten luomistöiden ihastelua tuutin täydeltä.
Retken kruunasi majapaikassa nautittu maanmainio poronkäristys puolukkahillon ja pottumuusin kera. Pisteenä iin päällä oli tietysti myös sauna.
Paluumatka sujuikin turinoidessa ja toipuillessa kovavauhtisen hiihdon rasituksista.
Seuraavana päivänä saimme yllättävän tiedon. Karhu oli herännyt talviuniltaan ja syönyt hirven mutkassa, johon aiemmin oli pysäköity retkueemme jäsenen auto. Tuon paikan ohi olimme eilen hiihtäneet. Verinen hirvenraato valokuvassa todisti tapausta.
Onneksi ”nalle” ei tullut jo eilen etsimään ravintoa samasta tienmutkasta. Onneksi olen nyt kirjoittamassa tätä tekstiä enkä karhun raatelemana jossakin aivan muualla, ehkä hengettömänä. Joskus elämä on pienestä kiinni.
Toki moni ihminen on vakuutellut, ettei karhu käy ihmisen kimppuun, ellei sitä tahallaan ärsytä tai tilanne ole uhkaava suhteessa pentuihin. Silti tapahtuma pysäytti minut ajattelemaan elämän katoavaisuutta. Varsinkin kun edellisenä vuonna olimme nähneet tuoreet karhunjäljet itärajalle suuntautuvalla retkellä.
Karhu on mahtava petoeläin, eikä sen kanssa ole leikkimistä.
Vielä vaarallisempaa on liikenteessä. Tästä sain opetuksen syksyllä 2001 hoitaessani Vihannin kirkkoherransijaisuutta. Näppäilin syyspimeässä tekstiviestiä, kun oikealta Ylivieskantien yli tuli kaksi märkää, ojasta noussutta hirveä. Autoni vasen etukulma ohitti hirvet noin 10–20 sentin päästä.
Ehkä sittenkin liikenne on se kaikkein suurin uhkatekijä – sekä viheliäinen kännykkä!
PEKKA TUOMIKOSKI