Minua jännittää valtavasti, kun osallistun messuun seurakuntalaisena. Jopa hieman pelottaa. Odotan lievässä ahdistuksessa hetkeä, jolloin liturgi kehottaa läsnäolijoita toivottamaan toisilleen rauhaa, vieläpä kädestä pitäen.
Rehellisesti sanottuna tekisi mieli vain murista ja mumista epäystävällisesti, jos joku kääntyy puoleeni, mutten kehtaa. Sen sijaan vastaan vaivautuneesti ja epämääräisesti ”kiitos, samoin”.
Jumalanpalveluksen aikana haluan hiljentyä. Keskittyä teksteihin, musiikkiin ja joskus jopa saarnaan.
Sen noin tunnin aikana en kaipaa yhtään yhteisöllisyyttä tai kontakteja. Tiedän, että monet muutkin tuntevat samoin, sillä olen usein keskustellut asiasta tuttavien ja ystävien kanssa.
Elämme hektisiä aikoja. Suuri osa ihmisistä on tavoitettavissa melkein 24 tuntia seitsemän päivää viikossa, sosiaalisen median ja älypuhelimien kautta.
Meiltä odotetaan aloitteellisuutta ja sosiaalisuutta työpaikalla, aktiivisuutta ja valveutuneisuutta kulutukseen ja ympäristöön liittyvissä kysymyksissä ja vielä kaiken lisäksi reippautta vapaa-ajan liikunnassa. Voisimmeko tulla kirkkoon vain lepäämään?
Yhdeksänkymmentäluvun jumalanpalvelusuudistuksista lähtien seurakuntalaisia on pyritty aktivoimaan myös niin, että he osallistuisivat messun suunnitteluun ja toteutukseen. Ajatus on jokseenkin sama, kuin jos taloyhtiössä joka viikko olisi eri kerroksen asukkaiden vuoro avustaa putkimiestä.
Eivätköhän ammattilaiset osaa hoitaa työnsä. Jokainen tarvitsee hieman lepoa, jopa kaikenlaisista yhteisöistä.
Sosiaalisia tarpeita voidaan huomioida sitten kirkkokahveilla.
Árpád Kovács
kansainvälisen työn pastori
Oletko samaa vai eri mieltä kolumnistin kanssa?
Kerro kokemuksistasi ja näkemyksistäsi täällä.