Huolimieli

5.8.16

Seuraa tunnustus, vaikka nolottaa ja hävettää. Ihan älyttömästi. Teen sen silti.
   Olen aivan raivona. Olen soittanut 15 kertaa. Soitan 10 kymmenen kertaa vielä. Varmuuden vuoksi laitan tekstareita joka välissä. Lisäksi olen lähettänyt viestin Messengerin kautta. WhatsAppin kauttakin kokeilisin, jos sillä ois edes älypuhelin. Senkin paskiainen. Miks se ei vastaa. Kuljen ikkunasta toiseen.
   Suututtaa todella. Jos nyt vastaisi, niin antaisin kuulla kunniansa. Puoli tuntia myöhässä. Ois edes ilmoittanut.  Tekee mieli heittää puhelinkin seinään.
   Voi ei. Sille on täytynyt tapahtua jottain. Ihan varmasti. Auto-onnettomuus. Sairaskohtaus. Hirvikolari.
   Oishan se ihan kamalaa, jos se ois tosiaankin kuollut. Kuka sen mulle ilmoittais. Mieleeni tulee kaikenlaisia epämääräisiä kysymyksiä. Sitäkin mietin, että miten mää sitten ilmoittaisin muille, että se on nyt kuollut. Kelle soittaisin ekana.
   Hautajaiset. Millaiset ne pitäsi olla. Kuka sen hautaisi. Millaisen arkun laittaisin. Ite tehty ois hieno. Millaista musiikkia soitettaisiin. Joo, ei vois pittää hiljaisia hautajaisia. Itkettää.
   Ajovalot loistaa tiellä. Tuttu auto saapuu pihaan. Rakkaani tulee iloisena sisään ja sanoo, että kännykästä loppui akku, ja lautta oli myöhässä. Kysyy sitten, että mitä sinä olet täällä puuhaillut.
   Noo, pikkasen ehdin jo kaipailla… Nielen suuttumukseni ja huoleni silmänräpäyksessä. En voi sanoa, että just mietin, että mitä sun hautajaissa laulettaisiin ja että tarjoiluihin en tällä kertaa ehtinyt. Ei sellaista voi sanoa ääneen, koska se kuulostaa niin hullulta.
   Ja kuitenkin olen ehtinyt aloittaa rakkaitteni hautajaissuunnittelut monta kertaa – lasteni ja puolisoni. Sille ei vaan voi mitään. Joskus se huoli valtaa mielen, vaikka järki sanoisi ihan muuta.

ANNE-MARIA HAAPALA

Artikkeli on osa lehteä 22/2016