Pysähtyminen on muodikasta. Kokeilin kerran.
Paikka oli metsä. Muuta rekvisiittaa olivat kävelysauvat ja sähkönsiniset lenkkarit.
Kuten tapoihini kuuluu, olin revitellyt eteenpäin niin topakasti kuin lyhyillä kintuillani pääsin.
Sitten muistin, että meitä kehotetaan pysähtymään hetkeen. Varmaan on syytä pysähtyä varsinkin, jos on metsässä.
Koska olin metsässä ja koska olen kiltti tyttö ja kuuntelen usein mitä minulle sanotaan, seisahduin hetkeksi. Mitä tapahtui?
Tuliko minusta jollakin tapaa uusi ihminen? Aiempaa levollisempi ja seesteisempi?
Ainakin aloin kuulla tehokkaammin. Puut humisivat ja linnut tuntuivat loilottavan.
Tunsin vilkkaan ja vielä kohtalaisen nuoren sydämeni pumppaavan voimallisesti ja elämänjanon virtaavan kehossani railakkaasti.
Kuuntelin lisää itseäni: Mitä minä oikeasti haluan elämältäni?
Tahdon mennä eteenpäin. Ajattelin tuolloin, että on normaalia haluta eteenpäin silloin, kun elämän ehtoopäivät eivät ole vielä käsillä eikä ole aika valmistautua elämän päättymiseen.
Luulen, että on ihan normaalia rymistellä, jolkotella, tassutella tai hipsutella eteenpäin, vaikka ei ole aina ihan varma, minne on menossa tai mitä elämältään haluaa.
Eteenpäin kulkeminen ei kuitenkaan ole aina niin railakasta. En ole älytön vauhtihirmu enkä halua olla vauhtisokea, mutta usein pidän siitä, että tuuli humisee korvissani ja maisemat vaihtuvat.
Olen tykästynyt sanontaan: ”Eteenpäin, sanoi mummo lumessa”.
Monesti tärkeintä on, että on syy kulkea eteenpäin. Hyvä syy voi olla ruoan hakeminen kaupasta, bussipysäkille ehtiminen tai oman kunnon kohentaminen.
Ja vielä tärkeämpää: Eteenpäin menen, koska elän. Koska haluan elää. Koska rakastan ja minua rakastetaan.
SANNA TARVAINEN