Oulun tuomiokirkkoseurakunnan nuorisotyönohjaaja Kaija Siniluoto häviää Uuno-pelissä ja kuuntelee kurjan päivän fiiliksiä
Nuorimmainen eskariin ja töihin.
Toimistolta otan mukaani kaksi kassillista askartelutarvikkeita, hartausmatskun ja lähdemme työkaverini Annelin autolla ala-asteelle esittelemään kerhotoimintaa.
– Hei, minun nimeni on Kaija. Ketäs kaikkia meitä onkaan tänään paikalla?
Kaikki huutavat oman nimensä yhteen ääneen.
– Miten mukavaa, että tulitte tänään kerhoomme! Tänään puhutaan eläimistä ja askarrellaan oma eläinnaamari. Aloitetaan yhteinen kerhohetkemme hiljentymisellä. Hartauden merkiksi sytytän kynttilän alttaripöydälle. (Alttari on rakennettu käsienpesualtaan pöydän nurkalle).
Kädessäni on pieni puinen Nooa-ukkeli. Anneli kertoo Nooan tarinaa. Minä kokoan arkkia ja eläimiä alttaripöydälle. Kuvitteellinen kerhokertamme on alkanut.
Nooa, Anneli ja minä vierailemme aamupäivällä kaikkiaan kolmessa luokassa. Luokkavierailujen välissä syömme lähikaupan valmistaman lounaan koulun pihalla.
Päätämme viimeisen vierailun sisaruspiiriin ja siirryn Keskustan seurakuntatalolle vastaanottamaan alakoululaisia Tupaan.
– Terve! Voi miten kiva kun tulit. Millainen koulupäivä oli?
Seurakuntatalon eteinen täyttyy skuuteista ja skeittilaudoista. 130 tennaria vaatii välillä järjestelyä.
Luen lapsille tarinan Jumalasta, joka ei pidä unohdus- tai myöhästymiskirjaa. Välipalalla lasten suihin katoaa kahdeksan pussillista leipää juustolla ja metukalla.
Seuraavan tuntien aikana autan läksyissä, häviän Uuno-pelissä, ihaillen uutta pyörää, olen kainalona ja sylinä. Istun vierellä, kuuntelen lasten juttuja, murheita, kurjan päivän fiiliksiä ja välillä muistutan: vain kengät jalassa ulos! Kun kello on neljä, sanon:
– Turvallista kotimatkaa. Nähdään ensi torstaina.