Suomalaisessa yhteiskunnassa on tullut tavaksi ylenkatsoa vanhoja ihmisiä. Se on merkillistä. Emme me eroa muusta väestöstä kuin elämänkokemuksen määrässä.
Lapsia pidettiin pimeällä keskiajalla pieninä aikuisina, mikä johti julmaan kohteluun. Vanhuksia pidetään pimeänä nykyaikana entisinä nuorina. Logiikka ontuu siinäkin.
En minä ole entinen, vaikka ikäni alkaakin kuutosella. Kahdeksankymppinen naapurinikin on ihan nykyinen naapuri. Meillä molemmilla on järki päässä ja elämä hyppysissä. Se, että olemme lähempänä kuolemaa kuin väestö keskimäärin, ei tee meistä idiootteja, päinvastoin. Se antaa perspektiiviä ja suhteellisuudentajua.
Sotainvalidi-lehden numerossa 2/2016 kerrotaan tietokonekursseista. Oli vähällä, ettei niitä järjestetty ollenkaan. Hankkeen puuhamiehet pyysivät avustusta julkisoikeudelliselta yhdistykseltä, jota monet meistä huvikseen tukevat ja jonka liikevaihto on noin 700 miljoonaa euroa.
Siellä kysyttiin: ”Eikö tämä ollutkaan vitsi?” Avustusta ei herunut. Onneksi kaikilla ei ole yhtä kerkeä huumorintaju. Toisella taholla hanketta ei nähty naurettavana vaan avustus myönnettiin ja kurssit saatiin järjestettyä.
Eräs vanha mies kysyi, saako hän tulla, vaikka lääkärit ovat luvanneet elinaikaa enää muutaman kuukauden. Hän oppi käyttämään tietokonetta. Puolen vuoden kuluttua hän kuoli. IT-opiskelu toi miehen viimeisiin elinkuukausiin varmasti aivan uudenlaista haastetta ja virkistystä.
Tuo vanha mies oli sodassa vammautunut – yksi heistä, joiden ansiosta me nyt saamme vapaassa maassa tietokoneita vapaasti käyttää. On häpeä Suomelle, että vanhan miehen piti erikseen kysyä, saako hän tulla.
Eeva Vainikainen
Kolmiokirjan lukemistolehtien
päätoimittaja