Uskonyhteisöjen ja kirkkojen välillä liikkuminen on vapautunut
Hihhuli vai trendikäs uskova?
Useissa eri uskonnollisissa yhteisöissä käyviä ihmisiä nimitellään helposti hihhuleiksi, mutta tosiasiassa he edustavat yleistyvää, vakavasti otettavaa trendiä.
Viime perjantaina Oulun yliopistossa väitellyt kulttuuriantropologi, FM Johanna Lindh on perehtynyt tutkimuksessaan poikkikristillisyyteen.
Tällä nimellä Lindh kutsuu ilmiötä, joka pitää sisällään ihmisten kiinnostuksen ja rohkeuden liikkua aiempaa sujuvammin eri uskonyhteisöjen ja kirkkojen välillä.
Kehitykseen on Lindhin mukaan osaltaan vaikuttanut nykyaikaan kuuluva vapauden kaipuu ja ekumenia: myös kirkkojen johdossa kristityt eri kirkoista tapaavat yhä enemmän toisiaan.
Sitoutumattomuus
kuuluu aikaan
– Yksilölliset valinnat ovat kulttuurissamme aiempaa hyväksyttävämpiä. Ihmissuhteet ja työpaikat ovat usein tilapäisiä. Meidän on tehtävä jatkuvasti omaa elämäämme koskevia yksilöllisiä valintoja.
– Koska omaperäisistä valinnoista on tullut kulttuurisesti hyväksyttäviä, ihmisten on helpompi toimia perinteisten käsitysten vastaisesti. Näin tapahtuu myös uskonnollisessa käyttäytymisessä, Lindh näkee.
Hän selventää lisää, mitä poikkikristillisyyteen kuuluu.
– Poikkikristillisen ihmisen mukaan kristittyjen yhteisö on suurempi kuin vain yksi kirkko tai yksi uskonyhteisö. Seurakuntaan kuuluvat heidän mielissään kaikki Kristukseen jokseenkin samoin uskovat.
Liikkumisen taustalla
monia syitä
Johanna Lindhin väitöstutkimuksen mukaan kulttuurin muutos – aiempaa suurempi vapaus tehdä yksilöllisiä ratkaisuja – ei ole ainoa syy, joka on lisännyt ihmisten kiinnostusta vierailla eri kirkkokuntien tilaisuuksissa.
– Osa ihmisistä etsii vastauksia uskonnollisiin kysymyksiin. Liikkumisen taustalla on myös henkilökohtaisia kriisejä, kuten uskonyhteisössä koettu henkinen painostus, väkivalta tai sosiaalisen kontrolli.
– Pettymys voi syntyä epätasa-arvon kokemuksesta. Ainakin isoissa kirkoissa asetelma on usein se, että pappi puhuu ja muut kuuntelevat.
Ihmiset haluavat pikemminkin kokemuksia tasavertaisesta jakamisesta, he haluavat saada äänensä kuuluville, Lindh sanoo.
Instituutiot eivät
voi enää määräillä
Lindh muistuttaa viime vuosien kehityksestä: kirkkojen tai muiden hengellisten yhteisöjen mahdollisuus päättää, mihin ja miten ihmiset uskovat, on heikentynyt.
Kristityt ovat ryhtyneet toteuttamaan uskoaan isojen kirkkojen perinteisten käsitysten vastaisesti.
– Uskonnon piirissä olevia kysymyksiä perustellaan asioilla, joita ei ole perinteisesti pidetty uskontoon kuuluvina. Myös tämä ilmiö sisältyy poikkikristillisyyteen.
Lindh ottaa tästä esimerkin: homoseksuaalisuteen saatetaan suhtautua hyväksyvästi, sillä ensisijaisesti asiaa käsitellään lääketieteen eikä Raamatun kautta.
Mitä tällainen kehitys tarkoittaa tutkijan mielestä luterilaiselle kirkolle?
– Seurakunnissa on mietittävä tarkasti muun muassa valtarakenteita; sitä, kuka asioista päättää.
– Tavalliset seurakuntalaiset haluavat, että heitä kuunnellaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikkia ääniä pitää lähteä seuraamaan. Kristillisyydestkirkko ei voi luopua.
Yhteen tullaan
kirkoista koteihin
Johanna Lindh puhuu tutkimuksessaan kotikokouksista.
Koska poikkikristillisyyteen kuuluu sitoutumattomuus johonkin tiettyyn kirkkoon tai tunnustuskuntaan, kokoontuvat samanmieliset ihmiset yli kirkkorajojen paljon myös kodeissa vapaamuotoisissa yhteisöissä. Tapaaminen voi sisältää esimerkiksi yhteistä rukousta.
Kokoontumiset ovat vertaisryhmiä, joita Lindh toivoisi lisää seurakuntien toimintaan.
Lindhin tutkimusaineisto Poikkikristillinen identifioituminen vapauden ja yhteisyyden vuorovaikutuksena -väitöskirjaa varten koostui muun muassa haastatteluista ja kenttätyöstä.
Tutkimus tehtiin ensisijaisesti suomalaisten parissa, mutta mukana oli myös haastateltavia Saksasta ja kontakteja Yhdysvalloista.
RIITTA HIRVONEN