Heikki Karppinen kävi kaksi kertaa Libanonissa
Heikki Karppinen muistaa hyvin elokuisen päivän vuonna 1987. Hän istui lentokoneessa noin 200 muun suomalaisen nuoren miehen kanssa. Kone oli laskeutumassa Israeliin, Tel Avivin lentokentälle.
Sotkamolaisen Tulikettu-ravintolan 23-vuotias tarjoilija ja baarimestari Heikki Karppinen oli helteisessä Tel Avivissa enää yhden linja-automatkan päässä Libanonista, jossa hän oli aloittamassa vuoden pestin YK:n rauhanturvaajana.
Perillä hän kohtasi maiseman, josta näkyi, että pieni maa Välimeren rannalla ja sen asukkaat olivat kokeneet sodan kauheudet.
– Väkivallan jäljet olivat rakennuksissa: luodit olivat rikkoneet ihmisten kodit, siitä kertoivat reiät seinissä, Karppinen muistelee.
Jännitys pisteli ensikertalaista vatsanpohjassa. Kaikki, mitä seuraavina kuukausina tulisi tapahtumaan, olisi jotain aivan uutta Karppisen elämässä.
Ihmiset tarvitsivat
konkreettista apua
Pian Heikki Karppiselle selvisi, että sota oli vaurioittanut rakennuksia, mutta ennen muuta ihmisiä, jopa eliniäksi. Maan asukkaat tarvitsivat humanitääristä apua, jota rauhanturvaajat olivat valmistautuneet antamaan.
– Me suomalaiset olemme tottuneet siihen, että yhteiskunta pitää huolta ihmisistä. Libanonilaiset olivat täysin omillaan pitkän sodan jäljiltä. Huolta pitäviä viranomaisia ei ollut.
– Jos paikallisessa sairaalassa ei ollut apua tarjolla, sitä tultiin kysymään lääkintämiehiltämme. Meidän ylijäämäruoka jaettiin eteenpäin köyhille.
Vaikka Karppinen toimi pataljoonassaan messimiehenä siviiliammattinsa vuoksi, oli hän myös sotilas. Ase oli hänen vakiovarusteensa. Partiointi ja vartiointi kuuluivat arkeen.
Rauhanturvaajana suomalaismies oppi nopeasti, että sodassa voi olla monta osapuolta. Libanonissa taistelevia aseellisia ryhmiä oli useita. Sota tuntui sotkuiselta.
Lähtö tuntui
selvältä
Heikki Karppinen ei osaa sanoa, miksi hän 1980-luvulla päätti niin määrätietoisesti lähteä rauhanturvaajaksi. Hän ei ollut kuullut keneltäkään jännittäviä tarinoita rauhanturvaamisesta. Kovin seikkailunhaluisena hän ei itseään pitänyt.
– Tehtävä oli minua varten, sen tunsin.
Kun valinta varmistui, vanhemmat kyselivät pojaltaan, oliko hänen pakko lähteä.
Kaksitoista kuukautta Libanonissa kului nopeasti. Vain muutama pataljoonan miehistä tuli kotiin kesken kaiken.
– Tehtävä rauhanturvaajana saattaa keskeytyä, jos oma perhetilanne muuttuu kotimaassa. Aivan tavatonta ei ole se, että halpa alkoholi on joillekuille liian kova houkutus.
– Rambot tulevat yleensä nopeasti takaisin kotiin. Sankarigloriaa on vaikea tuntea, kun pesee lattioita ja petaa sänkyjä, Karppinen hymyilee
Vuosi Libanonissa opetti Heikki Karppiselle sen, että hän pärjää karuissa olosuhteissa. Tiukassa tilanteessa sormi ei mene suuhun. Valmius toimia säilyy. Se tuntui hyvältä.
Kotiin jäi vaimo
ja pieni lapsi
Kokemus rauhanturvaamisesta ei unohtunut seuraavien vuosien aikana kotimaassa. Mielessä oli into lähteä maailmalle uudestaan.
Karppinen perusti perheen ja sai lapsen. Kun tytär oli kaksivuotias, puolison toteamus kuului suurin piirtein näin: ”Mene nyt, eihän sinua voi pidätellä.”
Vuonna 1998 edessä oli jälleen pesti Libanonissa. Tällä kertaa reissun pituus oli hieman pitempi, 14 kuukautta. Tehtävät pataljoonassa olivat samat.
Karppinen ymmärsi, että perhe jousti paljon, jotta hän pääsi vielä kerran tekemään sitä, mistä haaveili.
– Silloin ei ollut skypeyhteyksiä ja kännykällä soittaminen oli kallista. Kuulumiset kerrottiin tekstiviesteillä.
Toinenkin keikka Libanonissa meni hyvin.
Nykyisin Heikki Karppinen toimii pappina Oulussa. Vaikuttivatko kokemukset Libanonissa uuden ammatin valintaan?
– Se on kokonaan eri tarina, mies vastaa.
RIITTA HIRVONEN
Suomen rauhanturvaajaliitto 60 vuotta -juhlamessu sunnuntaina 16.10. kello 10 Karjasillan kirkossa. Jumalanpalveluksen toimittaa pastori Heikki Karppinen, kenttäpiispa Pekka Särkiö saarnaa. Ilmoitus tilaisuudesta on näköislehden sivulla 17.