Päivän työ

6.10.16

Hailuodon vt. diakoniatyöntekijä Tapio Jakkula teki päivän aikana kaksi lauttamatkaa ja tapasi monta eri-ikäistä seurakuntalaista

Herättyäni vähän ennen viittä, huomaan olohuoneeni ikkunasta, että Oulun tuomiokirkko on vielä paikallaan. Huonosti nukutun yön jälkeen ajelen kohti Oulunsalon lauttarantaa. Puoli tuntia lautalla antaa mahdollisuuden ottaa pikku tirsat.
   Seitsemän jälkeen olen kirkolla. Tarkistan muistiinpanoja eilisestä kokouksesta, jotta kaikki tulee kirjattua niin kuin on porukalla pakistu.
   Ennen puolta yhdeksää Eetu, viime kesän rippikoululainen, ajaa vm. 1959 Nuffield-traktorilla kirkon pihaan parkkiin kouluun mennessään. Sovimme, että hän yrittää tuoda ”Nuhvin” vanhojen tavaroiden näyttelyyn kunnantalon pihaan.
   Tunnin verran istun erään lähimmäisen kanssa ja mietimme ratkaisua elämäntilanteeseen, joka ensin vaikuttaa loputtomalta suolta, mutta jonne lopulta näyttää kajastavan valoa.
   Lounaaksi haen paikallisesta kaupasta salaatin. Työkavereiden kanssa niitä näitä tuumiskellessa voi tuntea olevansa samassa porukassa, kirkon sakissa.
   Iltapäivän aluksi tapaan Saarenkartanossa, vanhusten palvelukodissa, viisasten kerhon väkeä. Tulevan sunnuntain tekstien pohjalta hiljennymme alkuhartauteen ja veisaamme tuttuja vanhoja virsiä.
   Kevennämme ilmapiiriä vastustamalla dementoitumista ja kaikkea, mikä viittaa muistin menettämiseen. Muutaman kerran olemme muistelleet vanhoja sanoja, joita nykykielessä harvemmin enää käytetään. Sanat tuovat mieleen luotolaisia perinteitä ja niitä puimme yksityiskohtaisesti. Jokainen saa rauhassa kertoa omia  muistojaan, meillä ei ole kiire minnekään.
   Yhteisen kahvihetken jälkeen toteamme kuin yhdestä suusta, että puolitoista tuntia on mennyt jälleen kuin siivillä. Miksi tämä aika kuluu aina niin nopeasti?
   Kerhon jälkeen käyn tulevan vanhusten viikon ohjelmaa läpi hoitohenkilökunnan kanssa. On kirkkokuljetukset, vanhantavaran näyttelyt, ulkoilutukset luotolaisten yläkoululaisten kanssa, Saarenkartanon 30-vuotisjuhlat ja niin edespäin.
   Kohtaan vielä yksin kotonaan asuvan yksinäisen. ”Olipa mukava, kun kävit taas morjestamassa”.
   Puoli viisi olen jälleen lautalla. Vettä sataa, myrskyää jo sen verran, että keulimmaiset autot kastuvat merivedestä. Otan tirsat, puhelin herättää viittä vaille viisi. Puolen tunnin päästä kotona, tuomiokirkko näkyy olohuoneen ikkunasta.

Artikkeli on osa lehteä 29/2016