Vanha kirkkotie Kiviniemestä Haukiputaan kirkolle on vaarassa jäädä nykyajan jalkoihin
Kiviniemestä Haukiputaan kirkon luo kulkeva vanha kirkkotie on lähestulkoon hävinnyt – niin paikkakuntalaisten mielistä kuin maastostakin.
– Kovin harva enää tiesi sellaisen olemassaolosta, sanoo tietoja vanhasta kirkkotiestä luonto- ja ympäristöalan opintojaan varten etsinyt Pirjo Laitila.
Opintoihinsa Laitila tarvitsi kulttuuri- ja perinnemaisemaan liittyvän kohteen.
Sattumalta Pertti Vuolteenaho, yksi Kellon kyläyhdistyksen aktiiveista, otti Laitilan kanssa puheeksi, että vanhasta kirkkotiestä pitäisi tehdä selvitys.
Laitila kahlasi läpi paljon kirjallisuutta. Kirkkotiestä löytyi vain hajanaisia mainintoja. Haastateltavaksikaan ei löytynyt kovin montaa ikäihmistä, jolla olisi omia kokemuksia tai muistoja kirkkotien käytöstä.
Vanha kirkkotie on kuitenkin merkitty ihan yleiskarttaan.
Laitila lähti kävelemään reittiä muutaman kyläyhdistystoimijan ja iäkkäämmän haukiputaalaisen kanssa.
– Kartoissa kirkkotie on merkitty lähteväksi Vanhasta Vehkaperästä, mutta alun perin lähtöpaikka on ollut Kiviniemessä, sanoo itse Kiviniemessä asuva Laitila.
1700-luvulla käyttöön otettu kirkkotie on ollut käytössä tiettävästi vielä 1950-luvulla. Silloin sitä käytettiin enää pelloille ja metsäpalstoille kulkemiseen.
Nykykulkijalle vanhan kirkkotien löytäminen maastosta on haastavaa:
– Paikka paikoin reitistä ei ole jäljellä paljon mitään. Osin se on kadonnut asutuksen ja teiden rakentamisen alle, osin jäänyt rakennetussa ympäristössä pahasti puristuksiin, Laitila harmittelee.
Parhaiten vanha kirkkotie on säilynyt Topinperällä, siellä metsän siimeksessä näkyy vanhoja kärrynpyörien painaumia ja polkuja.
Suomen juhlavuonna
kirkkotielle vaeltamaan?
Haukiputaan seurakunnalla on suunnitelmissa järjestää kirkkotiellä vaellus ensi vuonna, Suomen itsenäisyyden juhlavuonna.
– Vanhaa kirkkotietä ei harmi kyllä enää pysty kulkemaan kirkkoon saakka, viimeiset 2–3 kilometriä pitää kävellä tavallista tietä pitkin. Kirkkotien haaraa Annalankankaalta vanhaan pappilaan tuskin enää voi käyttää pappilaan saakka, sillä pappila on myyty.
Laitila arvioi, ettei vanha kirkkotie ole enää niin koskematon, että se voisi toimia pyhiinvaellusreittinä, jollaisia on muutamilla paikkakunnilla Suomessa.
Mutta ainakin reittiä voisi käyttää paikallisen historian ja kulttuurin esille tuomiseen.
Kirkkotien historiaan perehtyminen toi uutta tietoa myös Laitilalle itselleen.
– En ollut itsekään huomannut esimerkiksi sitä, kuinka monta tervahaudan pohjaa maastossa on muistuttamassa kellolaisille aikanaan tärkeästä tulonlähteestä.
Vuoteen 1910 saakka
kirkossa oli pakko käydä
Kirkkotietä moneen otteeseen kävellessään Laitila on koettanut kuvitella mielessään kesäisen pyhäaamun 1800-luvun kalastajatorpassa.
– Isän olisi pakko lähteä kalaan, me äidin kanssa lähtisimme jalkaisin parin tunnin taipaleelle, kirkkoon velvollisuutta täyttämään.
Kirkossa käyminen oli suomalaisille pakollista aina vuoteen 1910 saakka.
Jumalanpalvelukseen osallistuminen oli laissa määritelty velvollisuus, poissaolosta ilman pätevää syytä rangaistiin.
Rangaistuksia on kirjattu jo vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä ja vuoden 1686 kirkkolaissa. Harvoin kirkossa käyvä sai ensin kolme varoitusta.
Elleivät ne tehonneet, seurasi suuri sakko. Varaton joutui korvaamaan sen tekemällä työpäiviä kirkon hyväksi, istumalla häpeäpenkissä ja kärsimällä julkiripin seurakunnan edessä.
Kirkossakäyntiä hankaloittivat menneillä vuosisadoilla huonot tieyhteydet ja pitkät välimatkat.
Myös jumalanpalveluksen ajankohdalla oli merkitystä. Esimerkiksi Oulussa jumalanpalvelus alkoi vuonna 1848 kello 8. Maaseurakuntalaisten oli vaikea ehtiä kirkkoon niin aikaisin, kaupunkilaiset suhtautuivat penseästi niin aikaiseen heräämiseen.
MINNA KOLISTAJA