Lokakuun kymmenentenä päivänä vietetään Aleksis Kiven päivää. Kiven tunnetuin teos Seitsemän veljestä (1870) kertoo pojista ja heidän kasvustaan, syrjäytymisestä, ihmissuhdekiistoista, pettymyksistä ja lopulta oman tien ja tehtävän löytymisestä.
Tänä syksynä Suomessa havahduttiin Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n koulutusvertailun paljastamaan tietoon, jonka mukaan viidesosa suomalaisista nuorista miehistä on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Joutilaisuus ei automaattisesti tarkoita syrjäytymistä, mutta lisää sen riskiä huomattavasti.
Tämän tiedon pitäisi herättää myös kirkkoa miettimään, missä meni pieleen, kun nuoret miehet katoavat suurin joukoin myös seurakunnista. Jossakin tuolla kaduilla ja suljettujen ikkunaverhojen takana ovat sivuun sysättyinä ne nuoret miehet, jotka hetkeä aiemmin pohtivat kirkkain silmin rippikoulussa armoa ja etiikkaa ikätovereidensa kanssa. Sitten he vain hävisivät jonnekin.
Kun Kivi kirjoitti tarinaansa veljeskatraasta, Suomesta rakennettiin yhteiskuntaa, jossa jokaisella olisi mahdollisuus oppia lukemaan, saada elää työllään ja rakentaa itselleen sopivaa elämää.
1800-luvun loppupuolelta tähän päivään on pitkä matka teknologian, terveydenhuollon ja koulujärjestelmän kehittymisessä, mutta ihmistä tuo aika ei ole juuri muuttanut.
Poika ja nuori mies tarvitsee yhä tunteen siitä, että hänen tekemisissään on joku järki, ja että hän saa olla sellainen kuin on – hidas tai aina liian nopea – myös Jumalan silmissä ja yhteisönsä jäsenenä. Että opiskellen ja työssä voi tehdä jotakin hyödyllistä toisten ihmisten kanssa ja heitä varten.
Sillä tavalla Jukolan veljeksetkin lopulta löysivät paikkansa maailmassa: he ymmärsivät olevansa ihmisiä siinä missä kuka tahansa muukin. Yhtä tyhmiä ja viisaita.
Tuo yksinkertainen viesti pitäisi saada vietyä kaikkialle sinne, minne olemme heidät hukanneet: terveyskeskuksen käytävälle, baarituolille, älypuhelimen yksinäiseen valoon.
REBEKKA NAATUS