Syntymässä ja kuolemassa

19.10.16

Ystäväni isoäiti kuoli viikko sitten. Kysyin sen kuultuani spontaanisti, millaisen lähdön hän sai. Iäkäs isoäiti oli saanut kuolla rauhassa rakkaittensa ympäröimänä.
   Se tuntui hyvältä ja oikealta. Itse olen tärissyt kauhusta vastasyntyneiden teho-osaston valojen ja johtojen keskellä pientä poskea silittäen.  Ja tuntenut myöhemmin loputonta kiitollisuutta, kun  vauva on alkanut hengittää rauhallisemmin ja kuumeisen posken puna vaalentua.
   Ihminen ja häntä seuraava kuoleman varjo ovat asioita, joiden merkityksen kirkko ymmärtää ja joiden kunnioittamisen puolesta se taistelee. Syntymä ja kuolema tekevät meistä  ihmisistä toistemme kaltaisia. Samankaltaisuus velvoittaa.
   Saattokellot Aleppossa kuolleiden muistoksi eivät soi nyt kirkoissa turhaan, jos rukous, raha ja poliittinen tahto yhdistävät voimansa. Sama pyyntö oli myös heillä, jotka sytyttivät asunnottomien yönä kynttilöitä kaduilla ja kirkkojen pihoilla: että tämän päivän kaunis puhe ei katoaisi savuna tuuleen.
   Piispat ja monet muut kirkon vaikuttajat ovat osoittaneet viime aikoina rohkeutta nostamalla esille asioita, joissa yhteiskunnan päättäjät horjahtelevat moraalisesti. Maahanmuuttajien huono kohtelu, yhteiskunnan eriarvoisuuden lisääntyminen ja lapsiperheköyhyys ovat aiheita, joista kirkko on pitänyt ääntä myös silloin, kun sitä on moitittu politiikkaan sotkeutumisesta.
   Usein toistettu sanonta kuuluu, että yhteiskunnan sivistystaso mitataan siinä, miten se huolehtii heikoimmistaan. Eikä velvollisuus pääty Suomen rajalle, vaan yhteisessä maailmassa vastuu kantaa kaikkialle.
   Aleppon kellot ovat omantunnon ääni, joka muistuttaa, että työtä on tehtävä niin kauan, kun maailmassa on yksikin paikka, jossa lapsi ei saa syntyä välittämisen ja hoivan ympäröimänä tai vanhus ei saa siirtyä rauhassa kuoleman rajan yli.

REBEKKA NAATUS

Artikkeli on osa lehteä 31/2016